Saad Hadi

 

SAADHadi

Saad Hadi (Iraq)
Käännös: Anne Ketola
Kuva: Zoila Forss

Matryoshka, eli Maatuska, on hurmaavan kieroutunut tarina yksinäisyydestä. Se kertoo sekä eroottisesta himosta että kaipuusta tulla kuulluksi; niin suuresta halusta tulla toisen ihmisen huomaamaksi, ettei enää haittaa, vaikka tämä toinen ihminen ei olisikaan todellinen. Kääntäjälle tarina on varsinainen herkkupala. Hadi kuvailee tarkasti sekä märkää halua että pölyistä pitkästymistä. Tarinan tempo vaihtelee ja pitää lukijaa otteessaan aina hämmentävään loppuun saakka. Käännökset on tehty kirjailijan itsensä tekemän englanninkielisen raakakäännöksen pohjalta, jota kävimme yhdessä läpi. (Anne Ketola).


[English]   [عربي]

 

Maatuska

Nainen avasi muovipussin, ei paljon nyrkkiä suuremman, ja kaatoi pulverin pieneen lasikulhoon. Hän kaatoi lasillisen vettä jauheen päälle ja hämmensi seosta, kunnes jauhe liukeni. Hänen ei tarvinnut enää lukea ohjeita pakkauksesta. Toimenpide oli helppo – kuin valmistaisi kupin teetä tai kahvia tai lasillisen mehua. Kun seos muuttuisi kokkareiseksi, hän lisäisi siihen pari tippaa nestettä pienestä pullosta jonka oli muovipussin mukana saanut, ja jatkaisi hämmentämistä. Sitten hänen täytyisi laittaa kulho jääkaappiin kymmeneksi tunniksi, jonka jälkeen siitä löytyisi pieni mies. Tämä outo otus tulisi nostaa varovasti, pestä keittiön hanan alla ja kuivata. Tämän jälkeen naisen tulisi viedä otus makuuhuoneeseen, asettaa se varovasti tyynyn reunalle, sammuttaa valot, sulkea ovi ja pysyä poissa. Muutaman tunnin kuluttua hän löytäisi sängyltään täydellisen miehen valitsemillaan ominaisuuksilla.

Tänään nainen yrittäisi tehdä normaaliaskareitaan. Hän suoritti toimenpiteen, nyt jo ulkoa opetellun, ja istui keittiöntuolille, joka oli makuuhuonetta lähimpänä. Kello oli kymmenen aamulla. Miehen ensimmäinen vaihe olisi valmiina iltakahdeksalta, jonka jälkeen nainen hakisi hänet jääkaapista ja veisi makuuhuoneeseen. Aamunkoitteessa, tai pian sen jälkeen, hän saisi mieheltä ensikosketuksen, ensisuudelman, tai ehkä enemmänkin, jos pulveri oli hyvälaatuista. Hän kuitenkin muisti ostaneensa keskilaatuista tavaraa rahatilanteensa rajoittamana.

Edellisenä viikonloppuna nainen oli mennyt kantabaariinsa ja asettanut kolikot koneeseen yksi kerrallaan. Pian hän oli nähnyt edessään valikon vaihtoehtoja; ei kuitenkaan niin montaa kuin hän oli odottanut. Hänen ei annettu valita rotua, pituutta, rinnanympärystä, painoa, peniksen kokoa tai erektion kestoa. Hän valitsi sen minkä vaihtoehdoista löysi: mustaa väriä silmiin, lyhyet varpaankynnet, keskikokoinen keho, kiharat hiukset, normaali hienhaju, kuparinen iho, paksu karvoitus rinnassa ja intiimialueella. Sen jälkeen hän valitsi ok. Pian hento pulveri valui säiliöstä koneen päällä. Pulverissa hän näki pieniä, sinisiä, vihreitä ja violetteja kuulia. Se tippui pieneen, metallivivun kannattelemaan muovipussiin, jonka kone lopulta asetti pieneen pahvirasiaan. Sama metallivipu noukki pienen pullon koneen takaosasta ja asetti sen rasiaan. Rasia suljettiin ja työnnettiin ulos reiästä koneen lasikuomussa, jonka takaa nainen tapahtumaa seurasi.

Hän valmisti kupillisen teetä, poltti savukkeen ja avasi radion. Oli tapahtunut lento-onnettomuus, jossain oli syntynyt kolmipäinen vasikka, ja toisaalla oli varastettu patsas. Hän vaihtoi kanavaa mutta ilmoille kajahti omituinen musiikki. Mitä hän seuraavaksi tekisi? Hän sulki radion, meni kylpyhuoneeseen ja istui WC-istuimelle. Hän riisuutui, kylpi, käveli alastomana makuuhuoneeseen ja asettui sängylle. Sitten hän pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, suihkautti hajuvettä, noukki sateenvarjonsa ja lähti.

Nainen ei tiennyt minne mennä, joten ensitöikseen hän meni supermarkettiin; vaelsi sen käytäviä, soitti sitten ystävälleen kolikkopuhelimesta, mutta linja soi ilman vastausta. Hetken aikaa nainen istui bussipysäkillä pienen puutarhan vieressä ja katseli putoavia lehtiä, joita syystuuli lennätti ympäriinsä. Aika kului hitaasti, joten nainen meni kantabaariinsa ja istuutui yksin hämärään nurkkaan. Hänen edessään oli peili. Nainen katseli kalpeita kasvojaan hörppien sitruunalla maustettua olutta; harmaita hiuksiaan, ryppyisiä silmiään tummien lasien takana, siroa kaulaansa joka peittyi vaaleanpunaisen paidan kaulukseen. Nainen kääntyi ja näki koneen, josta hän oli ostanut miespulverin muutamaa päivää aiemmin. Hän mietti, kuinka onnellisia olivatkaan ne naiset, jotka saattoivat asioida koneella milloin tahansa; jotka vain syöttivät rahat, valitsivat juuri haluamanlaisensa miehen ja tekivät tälle mitä ikinä heidän halunsa sanelivat. Kun miehen keho sitten alkaisi heiketä ja nuutua, laitettaisiin se jätesäkkiin hävitystä varten, tai jääkaappiin siinä toivossa, että se vielä virkoaisi, tai kenties se muumioitaisiin ikuisiksi ajoiksi maatuskarasiaan.

Nainen tilasi toisen oluen. Vanha tarjoilija toimitti sen pöytään ja lausui muutamia sanoja; joko nainen ei niitä kuullut tai sitten hän ei niitä huomioinut. Kun tarjoilija lähti, nainen pohti itsekseen, oliko mies vain kysynyt jotain vai kenties flirttaillut. Ei siinä mitään pahaa ollut; mies käyttäytyi samoin varmasti kaikkien yksinäisten naisten kanssa. Kun tarjoilija käynnisti vanhan nauhurin ja valitsi naisen lempilaulun, soi nainen tälle kiitollisen hymyn. Baariin astui mies ja nainen. He asettuivat salin toiselle puolelle. Pian seurasi toinen seurue, mies ja kaksi naista, jotka istuutuivat koneen lasikuomun eteen. Hän huomasi kaipaavansa juttuseuraa. Aiheella ei olisi niin väliä; hän vain halusi saada avata huulensa, liikuttaa kieltään ja lausua asioita. Voisiko hän tulla baariin huomenna olentonsa kanssa? Istuisiko hän miehen kanssa baarin nurkkaan, antaisiko hän miehen puhua ja kuuntelisi, vai puhuisiko itse ja laittaisi miehen kuuntelemaan? Kestäisikö miehen keho, heikkolaatuisine ominaisuuksineen, huomiseen, vai murentuisiko se sitä ennen? Nainen koittaisi olla käyttämättä miestä loppuun. Entäs mies joka parhaillaan istui baarin toisella puolella? Kykenikö hän täyttämään edessään istuvan naisen villeimmät ja oudoimmat toiveet? Oliko mies todellinen vai naisen käsien luomus? Oli miten oli, mies oli naisille mieleen: hän oli komea, tyylikäs ja hänen silmänsä hurmaavan tummat. Mutta millainen oli hänen äänensä sävy? Oliko se karkea vai pehmeä? Näitä sävyjä hän ei kuullut, sillä mies puhui hiljaa ja oli kumartuneena pöydän päälle/päällä lakkaamatta. Nainen yritti saada miehen huomion siinä onnistumatta. Eipä naisen ulkomuodossa mitään huomiota herättävää ollutkaan. Hän oli naisen rauniot, tai pikemminkin näiden raunioiden varjo.

Nainen tyhjensi lasinsa ja poistui. Vastaantulevien miesten katseita etsiessään hän haaveili niistä muodoista, jotka häntä tänä iltana odottivat; miehestä, jonka hän oli tehnyt, joka oli maksanut hänelle kuukausien säästöt. Ei nainen humalassa ollut, hän vain vaelsi syrjäisi katuja kuluttaakseen aikaa. Kotiin saavuttuaan nainen katsoi kelloa. Enää puoli tuntia, ehkei sitäkään, kun hänen kumppaninsa olisi valmis. Hän vaihtoi vaatteet, meni keittiöön ja katsoi ikkunasta ulos. Katu oli pimeä. Kiireisten kulkijoiden varjot lakaisivat jalkakäytävää. Nainen avasi viinipullon ja kaatoi pienen lasillisen, otti siitä pieniä siemauksia ja katseli kelloa malttamattomana. Tasan kello kahdeksan hän avasi jääkaapin ja nosti sieltä lasikulhon. Laskiessaan kulhoa pöydälle hän näki kulhon pohjalla pikkuruisen otuksen – hiiren mittaisen – paksun, tumman nesteen peittämänä. Tätä kummallista kehoa katsellessaan nainen tunsi häpeän aallon. Oliko tämä syntiä? Kuinka hän osaisi käsitellä moista olentoa kaikkien niiden yksinäisten vuosien jälkeen? Kuinka hän käyttäytyisi sen kanssa sängyn ulkopuolella? Entä kuinka se käyttäytyisi häntä kohtaan? Kuinka nainen selittäisi olennon olemassaolon, hänen äkillisen ilmestymisensä? Keksisikö hän miehelle elämäntarinan? Mitä elämä edes merkitsi väliaikaiselle esineelle? Olio makasi muodottomana kulhossa, availi jalkojaan joiden välistä pisti neulankärjenomainen uloke; sen vatsa oli turvonnut, kiharainen pää lepäsi rinnalla paksun nesteen tahrimana.

Nainen vei kulhon makuuhuoneeseen, asetti olion tyynylle ja sammutti valot. Hän palasi nieleskelemään viiniään hitaasti ja palasi ruumiillisiin haaveisiinsa. Nainen tekisi miehelle sitä ja tätä, taipuisi asentoihin joista oli vuosikaudet unelmoinut, kuiskisi miehen korvaan niitä villejä sanoja, joita hän ei eläissään ollut lausunut, nuolisi hikipisaroita miehen kaulalta, kuljettaisi kieltään pitkin miehen käsivarsia, hieroisi nenäänsä vasten miehen rintakarvoja. Nainen antaisi myös miehen tehdä hänelle mitä tahtoi; miehelläkin saattaisi olla villejä haluja. Haluja, jotka kiihtyivät nollasta kliimaksiin muutamassa minuutissa, kuten pakkauksessa oli kerrottu; naisen tulisi ainoastaan osata ohjaillan olennon viettejä. Nämä haaveet veivät naisen haaveissaan kauas, synkkiin metsiin, ennen kokemattomiin syvyyksiin, lennolle monikasvoisten enkeleiden kanssa.

Kun viinilasi tyhjeni, nainen ei enää halunnut toista; ei hän humalassa halunnut olla. Himonsa ääripisteen saavutettuaan hän ei enää kaivannut viiniä. Muutaman minuutin ajan hän seisoskeli parvekkeen ovella, hengitti sisään raikasta ilmaa, sitten horjui makuuhuoneeseen. Hetken hän odotti peilin edessä, sipaisi korvan taakse hajuvettä ja huulilleen punaa. Hän riisuutui, puki päälleen pikkuruisen yömekon ja kävi sängylle makaamaan. Hän yritti hahmottaa vierellään makaavaa arvoituksellista möykkyä. Oliko se todellinen vai hänen mielikuvituksensa tuotetta? Oliko hän suorittanut kaikki vaiheet oikein? Entä jos hän oli tehnyt virheen, mitä silloin seuraisi? Muuttuisiko mies tuhkaksi vai hirviöksi? Kuka senkin tiesi. Kysymykset olivat turhia nyt; kaikki selviäisi, kun nainen heräisi.

Mies avasi silmänsä ymmärtämättä missä oli. Hän koetti muistella mistä oli tullut, mutta ei kyennyt. Hänen muistinsa oli yhtä sotkua. Mies tiesi vain, että oli hämärässä huoneessa, että hän makasi kapealla sängyllä, ja että hänen vierellään makasi arvoituksellinen keho, joka hengitti vinkuvan äänekkäin henkäyksin. Hän riisui lakanan jolla hänet oli peitelty ja istuutui sängyn laidalla. Hän kurotti kättään hämärään, löysi tulitikkurasian, avasi sen ja sytytti tikun. Hennossa valossa hän näki naisen kasvot: ne olivat ryppyiset ja maalein tuhritut. Valkoiset haituvat peittivät otsaa. Näky muistutti tyynyliinalle sulanutta vahalohkaretta. Mies nousi, avasi oven ja astui keittiöön. Tuntui kuin hän olisi astunut ulos pitkästä painajaisesta, jossa hänen kehoaan kuljetettiin loputtomissa putkissa; jossa hänen kehonsa liukeni lasikuuliksi, jotka vaihtoivat värejään samalla kun keho jatkoi hajoamistaan. Tässä pimeydessä lukemattomien putkien verkko kuljetti mikroskooppisen pieniä hahmoja, joista jokainen näytti aivan häneltä itseltään.

Pöydältä keittiön keskellä hän löysi pullon ja lasin. Hän kaatoi itselleen viiniä ja joi sen nopeasti. Tämä rauhoitti häntä välittömästi. Keittiö oli puhdas ja siisti, mutta jostain kantautui outo haju, joka muistuttu mädän ruuan löyhkää. Pian mies huomasi, että haju tuli pahvirasiasta pöydällä. Rasian kannessa oli kuva alastomasta miehestä, aivan hänen näköisestään, ja sanoja kielellä jota hän ei ymmärtänyt.

Hän halusi syödä jotain, joten hän avasi puisen kaapin vierellään. Sieltä hän löysi lasipurkkeja, joista jokaista koristi naisen pää. Kun hän avasi ensimmäisen purkin, hän löysi sen sisältä pienemmän, ja sitten taas pienemmän ja niin edelleen, kunnes jäljellä ei ollut enää mitään. Sama tapahtui muiden purkkien kohdalla. Toisesta kaapista hän löysi purkkeja, joissa oli miesten päitä, silmät selällään. Hän avasi ne yksi kerrallaan, muttei löytänyt mitään. Jääkaapista hän löysi värikkäitä pulloja ja neliskanttisia kulhoja, joissa makasi pieniä otuksia, hyytyneen veren kaltaisen nesteen peittäminä.

Mies meni parvekkeelle ja pysyi siellä hetken. Kadulla ei ollut ketään, ainoastaan puita, jotka näyttivät jättiläismäisiltä mustilta päiltä. Hän ymmärsi olevansa yksin eikä tiennyt mitä tehdä. Hän palasi makuuhuoneeseen ja sytytti valot. Sängyltä hän löysi pienen ruumiin, nuken kokoisen; se kuitenkin näytti aivan naiselta, jonka hän oli herätessään nähnyt. Hän nosti kehon varovaisesti. Sitä peitti tahmea neste, joka haisi aivan samalta kuin pahvirasia keittiön pöydällä. Mies palasi keittiöön, asetti kehon neliskanttiseen kulhoon pöydälle ja istuutui sen eteen. Hetken kuluttua mies pohti itsekseen: Saattoiko tuollaisen ruumiin syödä? Ulkona puiden kahina jatkui ja muuttui käheäksi itkuksi.

_______ 

Saad Hadi on irakilaissyntyinen kirjailija, joka syntyi Bagdadissa vuonna 1965. Hän on työskennellyt toimittajana vuodesta 1975 ja hänellä on maisterin tutkinto taidehistoriasta Bagdadin yliopiston taiteiden tiedekunnasta. Hän on julkaissut arabiaksi yhteensä kuusi kirjaa: neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Hän asuu Espoossa.
Suomennos: Anne Ketola