[Español]
Suom. Emmi Ketonen
XXVII
(Anabasis)
Linja-auto keskellä tietä. Niin tämä päättyy.
Vähän taempana hylätty ja käyttökelvoton sotilas-
ajoneuvo täynnä luodinreikiä. Sinä päivänä kun
lähdimme, pakkasimme reput ja laukut täyteen
vaatteita. Pakkasimme mukaan joitakin koruja,
loput kätkimme jääkaapin taa – ajatellen että
vielä jonain päivänä niitä tarvitsisimme. Rahat
piiloon sukkiin, alusvaatteisiin. Tyttäreni teippasi
keittiönoveen lapun jossa hän pyysi tulijoita
olemaan rikkomatta mitään, kiitos. Potretit, perhe-
valokuvat, kaikki lähtisi muurahaisten matkaan, hän totesi
kun poistuimme, pikkuhiljaa ne murentavat kaiken
ja kantavat murut salaisiin kaupunkeihinsa. Veljeni
tunsi jonkun, joka hankkisi meille paikan
laivasta, varmasti, aivan varmasti, se oli vissi
kuin persikan paino tai pöydällä aamuisin tuoksuva
leipä. Sievoisesta summasta, toki. Mehän maksamme. Linja-
auto pysäytettiin kahdesti, ensimmäisen kerran heti
kaupungin rajalla, mutta meitä ei käsketty ulos. Sisällä kaikki
istuivat hiljaa: horisontti liu’utti teräänsä kielellämme.
Jatkoimme matkaa odottaen, milloin suolen jarrut
kirskuisivat, sallien meidän verkkaisesti sulaa
muovipäällysteisille istuimille. Välillä painoin pääni
selkänojaan ja yritin kuvitella miltä näytimme kaukaa
katsottuna, kun ajoimme autiolla tiellä, ompelimme
kiinni välimatkaa rannikolle. En muista kuka
oli sanonut ettei valtameri näytä vedeltä,
että se on kuin huolimattomasti rypistetty
paperi. Mutta sitä ajattelen nyt. Kun laiska rannikko
alkoi erottua, ajattelin vain: meri. Ja lausuimme: meri.
Yhtä hyvin voisi sanoa ehtymättömät silmäluomet. Yhtä hyvin voisi
sanoa nälkä. Yhtä hyvin voisi sanoa ajan sylki. Yhtä hyvin
voisi sanoa kuolleiden loputtomat hiukset. Yhtä hyvin voisi
sanoa kauhu. Meri oli suurin säikky eläin
jonka olimme nähneet. Olimme lähestymässä sitä
kun kuulimme laukauksia. Edempänä oli kuorma-auto,
kaukana meistä miniatyyrisotilaat tulittivat jotakuta.
Kuljettaja painoi kaasua. Hän yritti ajaa täysillä
ristitulen halki, emme voineet pysähtyä, emme
tienneet mitä he tekisivät. Päästämättä meitä läpi,
elehtimättä, he täyttivät meidät luodeilla. Kuljettaja pysäytti
välittömästi. Kun räiske hetken kuluttua lakkasi,
he astelivat luoksemme. Veivät kaikki naiset,
tappoivat kaikki miehet. Poistuivat kiireesti, eivät edes
laskeneet meitä. Jättivät meidät sinne ammuttuina, maan
suolan. Tällä tavoin keskelle tietä päätyy keskellä yötä
linja-auto – yhtä surkea kuin kiimainen koira.
* Runo teoksesta La ciencia de las despedidas (”Jäähyväisten tiede”, Valencia, Pre-Textos, 2018)
(Kirje Jamaikalta)
Minä, Simón José Antonio de la Santísima Trinidad
Bolívar y Ponte Palacios y Blanco. Minä,
Theban kuningas.
Teidän korkeutenne,
kirjoitan teidän armollenne keskeltä kauttaaltaan kurjia
vesiolosuhteita ja elämän heiveröistä ydintä, jotka
huutavat maanpakoa. Sillä minun on kerrottava teille
tuosta hiekka- ja tuhkakumpareesta jonka juurella synnyin,
maasta joka on juopunut auringosta, sokaistunut
historiannälästään. Tunnen sen hyvin: paljon olen kulkenut,
mutten milloinkaan ole aidosti ylittänyt Venezuelan
rajoja. Jokainen lausumani sana sitoo jalkani maahan,
täyttää suuni lapsiveden maulla. Nyt tiedän,
tarkkailtuani maata näiltä vierailta rannoilta, olen epäonnistunut
yrittäessäni sitä vapauttaa. Sen tunnustan, teidän armonne.
Olen kyntänyt merta, kylvänyt tuuleen. Menestyksettä, näin
vannon isieni jumalan nimeen. Kauan minulta kesti ymmärtää
että maani on maantieteellinen erhe. Lattea lupaus toivosta,
kuurojen kuvitelma paratiisista. Nyörien ja jänteiden sekasoppa,
muhennos lihaa ja puuta. Soran ja sieppausten kehto,
kaistale merenkäynnistä lumoutunutta tomua,
eläin jonka on pysyttävä liikkeessä tai se kuolee janoon. Teidän
armonne, vilkaiskaa karttaa: luvaton kasa ailahtelevia viivoja ja suonia,
vinoon ommeltuja paikkoja. Olen tosissani: ennemmin kulkee silmä
kamelinneulasta kuin minun maani taivaanporteista.
Païs, pays, pàis, paîs – yksikään kirjoitusasu ei osaa sitä kannatella.
Se ei ole isänmaa, vaan vedonlyönti jonka hävisimme.
Huomannette, etten valehtele;
olen vilpitön mies, kotoisin palmujen leveyspiiriltä. Tulen seudulta
jonka luonto kääntyy kaikkia vastaan, missä haudankaivajaa ylistetään
kuin jumalaa. En tahdo kasvojani kaiverrettavan tuon maan kolikoihin, sen
pehmeään metalliin jolla ei maksa mitään, kuin hyödytön elin
se vain täyttää taskut. En tahdo nimeäni sotilaiden
huulille, en vaakunaan, hymnin lapsekkaaseen poljentoon.
En tahdo että muistoani tahritaan hätäisillä
eleillä joilla se yrittää vakuuttautua asemastaan valtiona.
Laskeudun hautaan kaukana sieltä. Rinnastani kasvaa puu,
keuhkoni täyttyvät juurista ja ruudista. Luovun taistelusta
maan puolesta joka ei ole suonut minulle muuta kuin likaiset lapsenkädet.
Teidän,
* Runo teoksesta Salvoconducto (”Kulkulupa”, Valencia, Pre-Textos, 2015)
Adalber Salas Hernándezilta on kokoelmassa kaksi runoa. Ensimmäisen suluissa mainittu nimi ”Anabasis” viittaa antiikin Kreikkaan ja tarkemmin ottaen historioitsija Ksenofanin teokseen, joka tunnetaan suomeksi nimellä Kyyroksen sotaretki tai Kymmenentuhatta (300-luku eaa.). Ksenofan itse taisteli persialaisen prinssi Kyyroksen sotajoukoissa ja kirjoitti teoksen muistelmiensa pohjalta. Sananmukaisesti käännettynä ”anabasis” tarkoittaa suomeksi etenemistä – viitaten joukkojen tunkeutumiseen maahan rannikolta päin. Hernándezin samannimisessä runossa viitataan sotilasjoukkoihin, jotka tulittavat ja kaappaavat siviilejä. Venezuelalainen runoilija kirjoittaa kriittisesti kotimaastaan, josta ihmiset pakenevat tälläkin hetkellä. Maa kärsii hyperinflaatiosta. Ruokatavaroista on pulaa, ja sähkönjakelussa voi esiintyä pitkiäkin katkoksia. ”[…] [K]aikki lähtisi muurahaisten matkaan […]”, puhujan tytär toteaa runossa viitaten varkauksiin. Tyhjät asunnot käydään äkkiä tyhjentämässä, sillä kaikesta on pulaa. Toisessa runossaan Hernández ottaa aiheeseen historiallisen näkökulman. Runossa Simón Bolívar kirjoittaa Jamaikalta kirjeen Britannian kuninkaalle. Bolívar oli 1700–1800-lukujen vaihteessa elänyt vallankumousjohtaja ja itsenäisyystaistelija. Hän oli syntyjään Venezuelasta mutta osallistui usean Latinalaisen Amerikan valtion taisteluun itsenäistymisestä Espanjasta. Myöhemmin hän lisäksi hallitsi presidenttinä Suur-Kolumbiassa, Boliviassa ja Perussa. Jamaikan kirje sijoittuu vuoteen 1814, jolloin Bolívar joutui epäonnistuneen valtaannousun ja sisällissodan syttymisen vuoksi pakenemaan Venezuelasta Uuden-Granadan kautta Jamaikalle. Kuuluisa ”kirja Jamaikalta” oli alun perin kosiskelukirje Britannialle, jolta Bolívar yritti saada tukea Latinalaisen Amerikan itsenäistymistavoitteille, mutta tuloksetta. Hernándezin käsissä kirje saa uudenlaisen sisällön ja suuntautuukin nykypäivään.
Teksti: Emmi Ketonen
sivuvalo platform 