Runoudessa on ollut viimeiset kaksi vuosikymmentä näkyvillä itseorganisoitumisen, tunnustuksellisuuden, ja affektien aika. Viime vuosina leikki, ironia, on hälvennyt. Teoriat ja säikeet painuu useista huolista. On olemassa jonkinlainen ihmisen navasta kauemmas katsomisen kyky.
Antologian runoilijat, Erkka Filander, Pauliina Haasjoki, Niillas Holmberg, Milka Luhtaniemi, Raisa Marjamäki, Maria Matinmikko, Reetta Pekkanen, Juha Rautio, Hanna Storm, Anna Tomi, Taneli Viljanen ja Mikko Väänänen, ovat suomenkielisen nykyrunouden omia itsejään. Tekijöitä yhdistää tietty vilpittömyys. Runous on esiin nostavaa, uusia kysymyksiä herättävää. Näissä antologian teksteissä näkyy ihmettelemisen kyky joka on aina kaiken uuden näkemisen ja sitä kautta sen toteuttamisen väline.
Tämä rykelmä runoja muodostaa rihmaston. Ympäristökysymykset, queer-kirjoittaminen, aktivismi, esiintyjyys, häiriöiden tekeminen maailmaan ja siinä maailmassa meditoiminen ovat määritteitä, joita toivon että nämä tekstit eivät nyt lokeroituna pakene.
Kokoelman aloittaa Erkka Filanderin runon alku, kirjasta Heräämisen valkea myrsky (2013). Teksti aloittaa aistimellisuuden paljaudella. Teksti kohottaa ja on samalla itsensä vierellä, eriytyneenä, siksi läsnä.
Reetta Pekkasen palkittu teos Pieniä kovia nuppuja (2014) on nykyrunouden järkäle, se puhuttelee ihmistä suoraan, osoittaa ympäristön epäirrallisuuden ihmisestä. Olen näkevinäni Nuppujen teemoja ja rytmejä useissa teoksen jälkeen tulleissa runojulkaisuissa.
Raisa Marjamäen runoutta on mukana teoksista Ei kenenkään laituri (2014) ja Ihmeellistä käyttäytymistä (2020). Molempien teemat sekä tuotantotavat, kirjanpainamisista lähtien, on ajateltu suhteessa ympäristöön sekä vallitsevan markkinajärjestelmän mekanismien huomioksi. Tämän lisäksi teoksissa on läsnä pyhä.
Pauliina Haasjoen ura ympäristön itsenään esiintuomisen eteen on vuosikymmenien mittainen. Se, että suomalaisessa nykyrunoudessa pohditaan muita lajeja ja ihmistä niiden lajikumppaneina, on osittain Haasjoen pitkäjänteisen runotyön ansiota. Tähän antologiaan on valittu teos kirjasta Planeetta (2016).
Antologian rihmastossa on oma pesäkkeensä esittävälle runoudelle. Hanna Stormin tekstit kirjasta kutsun itseni kylään (2018) on valittu antologiaan mukaan, koska ne nostivat ansiokkaasti ilmestyttyään esille puhutun kielen merkityksen. Runous on Stormille esitettäessä, runoutta ääneen puhuttaessa: intiimiä, hetkellistä, uusia tiloja luovaa. Stormin sanoin: ”kuinka paljon voi ilmaista vähässä, jopa yhdessä sanassa tai vieläkin pienemmässä yksikössä, vaikkapa pilkulla (itselle rakkain ominaisuus runoudessa), kuinka paljon voi ilmasta sillä, miten runon lausuu tai muulla tavoin esittää. ”
Toinen esittävän runouden teos on Juha Raution Merkittävät puistot alueittain (2017). Teksti on musiikkia ja sillä on liikaakin ymmärrystä. Raution runous on tarkasti hetkeen puuttuvaa, jähmeyttä pakenevaa. Sama hetkellisyys näkyy Mikko Väänäsen teoksessa Minä heiluu (2018). Tässä teoksessa nousee esille ajan hetkellisyys, väsymys aikamme valloittavana voimana, minuuden heiluminen täytenä totena. Väänäsen tausta zenin, meditaation ja filosofian parissa ei ole irrallaan useastakaan nykyrunoden eläjästä.
Uusimpina runoina on mukana useita runoja Milka Luhtaniemen teoksesta Kirnu (2021). Kirnu on aktiivinen nykyrunouden toimija, siksi se kykenee kantamaan huolta maailman tilanteesta. Näissä teksteissä runoudella luodaan maailmaan aisteja, tekoja, toimintaa, eikä sillä osoiteta pelkkiä runouden kuvia tai muodostelmia. Anna Tomin teoksesta Huomisen vieras (2019) on esillä kaksi tekstiä. Teos on tiivistymä tulevaisuuden näkemisestä. Se ei selittele itseään. Se ottaa herkkänä ja perustellusti maailman vastaan. Siksi se on täällä.
Osion kolme viimeistä runoilijaa ovat toisiinsa kytköksissä erityisesti muutoksen kirjoittamisen vuoksi. Taneli Viljasen tuotannosta on mukana mm. ”Aavemanifesti” muunsukupuolisuudesta kertovasta runo-esseeteoksesta, Varjoja, usvaa (2020). Teos sanoittaa sanoittamatonta. Viljasen tuotannossa kuvataan se, minkä tuleekin tulla sanotetuksi ja nähdyksi – että ei ole yhtä yleistä määrettä, edes kahta, joiden pohjalta maailman tulee rakentua.
Maria Matinmikko on monialainen kirjoittaja. Tässä antologiassa on mukana pätkä hänen filosofisesta ja feministisestä runoromaanistaan Kolkka (2019), sekä teksti teoksesta Värit (2017). Molemmat nostavat esille poliittisen, sen miten ajateltua, väreilevää, nähtyä, täällä voi olla. Saamelaiselta runoilijalta ja aktivistilta Niillas Holmbergilta on mukana runo teoksesta Jos itseni pelastan itseltäni (2015). Hän on palkittu ja laajasti käännetty eläjä. Kun ajattelee useilla kielillä, kieli voi elää kielien välissä, se saa enemmän tilaa liikkua, pääsee ulos siitä, mitä siltä odotetaan.
sivuvalo platform 