Suom. Jukka Mallinen
KUIN ELOKUVISSA
Lähdimme talosta ennen hämärää.
Ei, tämä ei ole kuin Aasiassa, missä ilta
on viileyden synonyymi.
Tämä on kuten pohjoisessa, missä me asummekin, ja ilta
merkitsee vihdoin työpäivän jälkeen tulevia tehtäviä:
huusholli, plus posti, uutiset, viestejä sieltä täältä,
kokoelman väsäämistä, sinun verryttelysi
laulutekstien kanssa – sunnuntaina on mainio konsertti;
suunnittelemme miten viettää lauantai, vaikenemme, mutta
aivan lyhyesti, varoen, ettemme vaikenemalla loukkaisi toisiamme,
annostellen sitä tasan niin paljon kuin tilanne sallii,
mutta kun ei ole enää voimia vain rakastaa, tai urheilla,
lähdemme iltakävelylle, – illallisen jälkeen
menemme kävelemään pidellen kädestä
(mitä ei tee sohvalla, keittiössä, pöydän ääressä).
Niin paljon on viehätystä yhteisessä kävelyretkessä:
katu ja liike luovat määrätyt rajat, –
eivät syrjäytä, ei, voi vapaasti kävellä käsikynkkää, –
mutta tällöin jotkin rajoitukset peräti katoavat.
Ulkona on helpompi avautua jostakin,
mikä näyttää jostain syystä kotona hankalalta
ja jopa sopimattomalta;
ja niin me kävelemme, ja ilta hämärtyy silmissä,
kuin se olisi odottanut ilmestymistämme luovuttaakseen vahdin,
hyvästelisi ja kohta katoaisi kääntyen nurkan taakse,
huitaistuaan kääntymättä kättään…
Mutta me kohtasimme sinitaivaan ja pilvet!
Ne toivat mieleeni Dreyerin ”Sanan”… (1)
Lopuksi, hankkiuduttuamme kalliojyrkänteelle,
saattelimme päivän katsoen hiljaiseen veteen ja
heijastuvaan auringonlaskuun vaieten, sanattomina.
(Pidellen tällöin kädestä – mitenkään ei voi muistaa.
Enkä tiedä, miten lopettaa ilman tätä pientä
mutta tärkeää yksityiskohtaa.
Olkoon, laitan vain pisteen.)
______
(1) Carl Theodor Dreyerin elokuva “Sana” (Ordet), 1954
JOULUKUU
Miten minulle ei ole tarpeeksi lämpöä!
Monille täällä ei ole tarpeeksi valoa, lunta,
D-vitamiinia, mutta minulle ei ole tarpeeksi lämpöä.
Kuin olisin Kaj, jolla ei vielä ole jääsydäntä.
Ulkona plus-asteita, mutta koko päivän olen kylmissäni.
Koko päivän puristaa rintaa, kylmää rintaa.
Olisiko täällä tohtoria, joka neuvoisi,
ehkä kannattaa mennä lääkäriin?
Koskaan ei sydän ole ollut kipeä, ei ole kokemusta.
Vain sydämen haavoja.
Mutta niitä ei lasketa.
Mitä tapahtuu joulukuussa: oli valo, nyt sitä ei enää ole.
Eli, eleli yksinään tarkoituksettoman elämän keskellä, –
viimeiset syksyiset lämmön ja valon leimahdukset, ja ilon –
ja niin taaskaan ei mitään. Joulukuussa on vaikeampi löytää
edes näitä aivan yksinkertaisia ajatuksia – ei valoa,
ei aurinkoa, ei vähäisintäkään toivoa elää kevääseen saakka.
Ehkä Jeesus ei turhaan syntynyt
tähän synkimpään vuodenaikaan –
jollekulle tämäkin on toivon, energian lähde.
Mutta
ei minulle, ei minulle.
Ei, on vain raahustettava eteenpäin, tiedän kyllä.
Mutta aamulla muistin, matkalla toimistoon,
että joku kaksikymmentä vuotta sitten, taisi olla
juuri joulukuussa, kurssitoverini, jonka kanssa
opiskelimme suomea, lääkäri Thaimaasta, painoi kaasua moottoritiellä
ja törmäsi täydellä vauhdilla vastaantulevaan rekkaan. Siinä se –
joko valo tai pimeys – ja hyvästi joulukuu.
Bye bye love, kuten sanotaan,
Bye bye sweet caress,
Hello emptiness,
I feel like I could die.
KUVATA TODELLISUUS
Päivä oli hyvä, ei mitään erikoista. Lukiessani ajattelin
että yhtä kaikki pystyn yhä – kuten ennen vanhaan –
kirjoittamaan ilman etuliitettä post-, meta- tai kvasi-.
Olen jäänyt ajastani jälkeen. Ja diskurssista, ilman muuta.
Ja suunnitellulla kävelyretkellä jään jälkeen:
kun käännyn oravan puoleen, taikka
tarkkailen viluista jänistä,
joka vilkuilee minua, mutta ei näytä sitä.
Tai kuuntelen miten kivi, kengästä lennähtänyt,
kalahtaa kolme kertaa jalkakäytävän laatoilla.
Kivi kolahtelee, kuin laattojen alla tyhjyys.
Maailman ulkoisuus ulottuu vain näkyväisen rajoille,
siitä eteenpäin on vain humisevia hiutaleita.
Varmaan ovat oikeassa ne, jotka väittävät, että maa on litteä,
kuin viemäriluukku, joka leijailee tyhjyydessä. Onhan selvää:
täällä ei ole ontto pikkukivi, vaan – maa. Ja –
liikkuvia kuoria. Orava
juoksee oksilla etsien tyhjiä kuusenkäpyjä.
Kaksi varpusta nokkii jotakin polulla.
Kuin lapsena kukko ja kana,
jotka hyppelivät ja nokkivat iloisesti,
no ne oli tehty, kuten myöhemmin selvisi
(minä tietysti purin ne),
kahdesta prässätystä munankuoren puolikkaasta,
joiden sisällä ei ollut keltuaista, vaan koneisto.
Niin jännittävää on keksiä viisivuotiaana,
että liikkeen mieli on jousessa!
Muuten
ei ole mitään mieltä kuvata todellisuutta –
se on jo itsessään luettelo, täysiö ja
tyhjiö, mielettömyys ja mieli.
Kuvata todellisuus
on samaa kuin lukea tasan se, mikä on kirjoitettu,
tietämättä, että tekstissä tärkeää on kuulostella huminaa,
joka syntyy lausuttaessa, joka syntyy kahisteluna,
häiriönä (mikä sattuu yhteen ääntämisen ongelmien kanssa),
kuminana, jännittyneiden äänihuultesi värinänä.
Tämä hädin tuskin erottuva tausta juuri on jousi.
Kuvata todellisuus on kuin katsoisi peiliin, joka
ikään kuin sanoo sinulle:
riko minut, minä haluan kuolla.
PLASTISUUS
Päätin kuunnella läpi nipun levyjä,
jotka olivat seisoneet nurkassa pitkään
odottamassa kohtaloaan.
Osa meni heti kasaan ”poisto”.
Mutta nyt kuuntelen kolmatta kertaa
maksisingleä tyylistä minimal techno,
kääntelen, laitan uudestaan.
Äkkiä kehokin päätti liittyä hitaaseen, heiluvaan rytmiin –
ja niin tanssin jo tehden ylävartalolla ja käsillä liikkeitä,
joiden mahdollisuus on unohtanut minulta jo aikoja sitten.
Näyttää varmaan naurettavalta. Mutta
minähän olen sulkenut silmät,
ja kuvittelin itseni, en tietenkään huoneessani,
enkä turhaan etsinnässä kadonnutta plastisuutta.
Tytär, huomattuaan isän kiemurtelun
(ikään kuin stroboskooppi leikkaisi tanssilattialla kauniita,
elegantteja, eroottisia asentoja, ja kaikki muu, mikä on
näiden asentojen välissä, mutta eivät ne, olisi minun tanssini),
kaikkiaan tytär tirskahteli ja sujahteli huoneeseensa.
Samaan aikaan (olin juuri kuunnellut uutiset)
maailma arvailee hädissään – tuleeko sota vai ei.
Rytmi hakkaa sydämessäni – tums-tums-tums,
mutta kuin haluten lisätä hermostuneisuutta, dramaattisuutta tähän
kesäisen keveään biittiin, kaikuu päässä: me olemme vielä elossa, me
olemme vielä elossa, me olemme yhä vielä elossa… Sellainen
olemassaolon groove: kuivanpuoleista, mutta funkkia.
Vaihdamme levyn. Olkoon,
pitää laittaa jotakin iloisempaa.
Pitää hypähdellä, heiluttaa käsiä, pyörittää päätä.
Pitää ravistella itsestään kaikki nämä ajatukset, koko tämä maailma.
Pitää nollata pää, tyhjentää sydän.
Pitää, että sydän olisi vapaa.
Kuitenkin sentään: miltei tuntui jo,
mutta rinnassa kuin ei riittäisi ilmaa,
vain aivan vähän tilaa rakastua täysipainoisesti.
Ja mitä sinä, ilman rakkautta, tällä rauhalla,
ja – varsinkin – tällä sodalla?!
SATEENKAARI
Joskus aamu meillä Suomessa
on kuin auringonlasku:
punainen taivas purpputapilvet.
Ainoa – että aamulla
verta pisaroi idästä.
Minkäs teet, sellainen on meillä naapuri.
Verinen naapuri Suomella, Ukrainalla,
Virolla, Latvialla ja Liettualla –
itäinen naapuri.
Mutta olkoon, kiirehdin töihin,
pakolaisten vastaanottokeskukseen,
ja kuuntelen “Kraina Mrij” (1) vanhasta CD:stä,
vielä viime vuosisadalla ostetusta,
Koktebelista, Ukrainan Krimilla.
Mutta harmaalle myrskypilvien täyttämälle taivaalle
kohoaa sateenkaari –
järisyttävä, hämmästyttävä sateenkaari,
jota on mahdoton selittää
tässä usvaisessa aamussa.
Älkää luulkokaan, että keksin tämän
vaikuttavan lopun vuoksi.
Ei, ehdin ottaa jopa valokuvan.
_________
(1) Країна Мрій (ukr.; suom. Unelmien maa) – kuuluisan ukrainalaisen Vopli Vidopliassova rock-yhtiön albumi (1992)
Hamdam Zakirov – uzbekistanilainen runoilija ja esseisti, joka kirjoittaa venäjäksi. Syntynyt Uzbekistanissa vuonna 1966. Työskenteli dramaturgina, kirjallisuuden tutkijana, toimittajana. Hänen runojaan on käännetty yli kymmenelle kielelle. Kirjat suomeksi (Kaukana mereltä, ntamo, 2016), viroksi, italiaksi, venäjäksi. Viimeinen – Doslovno (“Sanatarkka”) ilmestyi Moskovassa vuonna 2018. Muutti Suomeen vuonna 2001, ja nykyisin asuu Helsingissä. Vuonna 2014 Hamdam aloitti “Helsingin Art & Plow Festivaali” -projektin, jossa hän yrittää yhdistä taiteen (runous, teatteri jne.), musiikin ja ruoan (“plow”-sana projektin nimellä on monien Keski-Aasian maiden kuuluisa pääruoka). Vuonna 2016 Zakirov aloitti uransa DJ:nä. Paitsi muuta hän valmistaa omia miksauksia ja podcasteja. Vuosina 2017-2018 Zakirov johti musiikkiohjelmaa Helsingin Radio Sputnikissa. Lisäksi hän oli kirjoittanut useita artikkeleita, osallistunut useisiin paneelikeskusteluihin, seminaareihin ja kirjallisuustapahtumiin yhteistyössä seuraavien organisaatioiden kanssa: Cultura-säätiö, Sivuvalo, Suomen PEN, Maailma kylässä, Jyväskylän ja Tampereen yliopistot, Lahden kansainvälinen kirjailijakokous, Helsingin ja Turun kirjamessut jne.
sivuvalo platform 