Héctor Hernández Montesinos [Chile]

[Español]
Suom. Emmi Ketonen




Modernissa yhteiskunnassa sataa ja vasta silloin se muistaa olevansa yhteiskunta vaan ei moderni. Sateen kuulijat sallivat kiduttaa itseään sateen historialla, syntaktisen tulvan mahdottomuudella. Katastrofi kastelee sanat juuri kun halusimme lämmitellä niillä itseämme. Sanat suhisevat polymeerien alla, kadut kiiltävät ja kaikki mikä höyryää tuomitaan kuolemaan. Talvi muistuttaa maailmalle, että kerran värit jäätyivät ja puhuminen oli keino selviytyä. Asua ja tulla metsästyskoirien hengityksen asuttamaksi. Muisto sanojen tippukivistä kasvojen yllä kuoleman odotushuoneessa. Sitä on muistaminen. Puhua jottei kuolisi toista kertaa.




Runoilija joka olin puhuu itselleen. Hän puhuu minuuteille jotka lahjoitti tähdille jotta ne pysyisivät siellä. Ei ole hänen syksynsä vaan hänen syntymänsä kevät, hänen ensimmäinen hiipuva totuutensa. Syvyys hänen äänessään on peräisin karkailevien vokaalien uurtamista rypyistä, viidestä ilmasta joilla puhkomme kivet, sanat, kurkun murikat, ruumiin parissa viikossa. Jokainen kalmo on kielioppia. Uhrautuminen toteamus että jokin päivä se vielä lähtee merelle. Etääntyä, palata itseensä. Kohmettuneeseen ruumiiseen ei jää mustelmia. Se yhtyy taivaaseen, iltahämärään, aamun ensisäteisiin. Kaikki tähdet ovat säteilyä. Kaikki mikä sädehtii, jättää hyvästejä.




Teoksesta OIIII: Arquitectura de la Mentalidad (OIIII: Mielenlaadun arkkitehtuuria”, RIL editores, Santiago de Chile, 2020)



Héctor Hernández Montecinos on yksi Chilen tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Hän on julkaissut yli 30 teosta. Runoilijalta nyt suomennetut proosarunot sisältävät häivähdyksen yhteiskunnallista satiiria, mutta ensi sijassa ne puhuvat runoudesta – ja kirjallisuudesta ylipäänsä. Kielen järjestelmällisyys rinnastetaan yhteiskunnassa tavoiteltuun järjestykseen sekä aikaansaatuun kaaokseen. Toisaalta kieli yhdistyy runoilijan ruumiiseen, vai ruumiillistuuko runoilija kielessä? Joka tapauksessa uhrauksia on tehtävä vakaumuksesta, omistautumisesta kirjoittamiselle.

Teksti: Emmi Ketonen