Suom. Jukka Mallinen
23. kesäkuuta
hän milloin temppuili, milloin käyttäytyi alleviivatun vaatimattomasti,
milloin loisti revontulina esitellen maailmalle lahjojaan ja
kyvykkyyttään, milloin katosi erakoksi väsyttyään kaikkeen hälyyn.
hänessä oli ekstrovertti ja introvertti – siksi hän välillä tunsi
olevansa vetoketju, suoriessaan itsessään toisensa pois sulkevia
ominaisuuksia, että lukko sitten liukuisi häntä pitkin kiinnittäen
jokaisen hampaan vastapäiseen hammastukseen
7. elokuuta
keskusteluja: sumereista hitleriin, punaisista khmereistä
tranströmeriin, portugalista vörun kieleen, munkki sjuan tszanista
leninin vanhempiin, suomalais-ugrilaisesta substraatista mendelejeviin,
sapfosta nabokoviin, latinalaisista maksiimeista ranskalaisiin
kirosanoihin, puolasta lǎozǐin, du fusta tšerepanovien höyryvetureihin,
pius v:stä venäläisiin dekkareihin, virolaisista kansanlauluista
kirkkoslaaviin, indonesiasta kuusiseen, rooman imperiumista arvo
pärtiin, jne jne – sergei zavjalovin kanssa kylässä jaan kaplinskin
luona
9. syyskuuta
olisiko valokuvassa mietteliäs vai hymyilisikö. pyrkisikö syvälliseen
keskusteluun vai tyytyisikö pallottelemaan ”mitä kuuluu? – hyvää!”
asuminen rajaseudulla on jatkuvaa tasapainoilemista sen välillä, mikä on
tapana yksillä, ja sen, mikä on tapana toisilla. lähettää yksille
hymyilevä valokuva ja toisille valokuva itsestään vakavana, pyrkiä
siellä täällä kysymään mitä kuuluu, keskustellakseen sitten
tarvittavassa äänikerrassa. länsi- ja itä-eurooppa, kehittynyt ja
kehittyvä talous, muotoutuva ja nuori demokratia, ikiaikaiset ja nuoret
kulttuuriperinteet, individualismi ja kollektivismi, uskonto ja ateismi,
äänekäs ja hiljainen puhe, vaatimattomuus ja huomiotaherättävä käytös,
feminismi ja patriarkaaliset perustukset. ilman lävistävät vastakkaisten
käytäntöjen, tapojen, maailmankatsomusten säteet. rajamaa ja sen rikas,
hedelmällinen, sekava, käsittämätön ympäristö, miten sen kukin näkee
10. syyskuuta
kuoleva puškin sanoi kirjoilleen kotikirjastossaan: ”jääkää hyvästi,
ystävät!” on mahdotonta kääntää aikaa taaksepäin, astua virtaan
kahdesti, väistää kauhea onnettomuus. kokemus murheesta – omasta ja
jonkun lähellä kokemasta. sääli turhaa työtä, turhaa huolehtimista,
turhaa kauneutta. sääli jopa viatonta lausetta, ohimennen
keskustelukumppanille lausuttua, jossa onkin sellaista
hienostuneisuutta, että tuntuu barbaariselta laiminlyönniltä ellei
kirjoita sitä muistiin. ystävä kertoo: ”minulle sattui luonnollisesti
erityinen tapaus”, mutta sinulle tämä on tapahtuma. ja niin lypsät
runoutta ihmisten puheesta kuin se sallisi pysäyttää ajan, kuin siinä
olisi joku merkitys
9. tammikuuta
en halua lukea sodasta, en politiikasta, rasismista, en halua lukea
kyberpuolustuksesta enkä kyberhyökkäyksistä, voimakkaan voimasta ja
heikon heikkoudesta, vanhasta ja uudesta maailmanjärjestyksestä, en
halua törmätä missään tekstissä feikkiuutisiin, nimilappujen
ripustamiseen, kansallisiin haukkumanimiin. liikaa tätä, kuin ahtaassa
huoneessa puhallettaisiin täyteen valtavaa ilmapalloa, joka syrjäyttää
yhä enemmän muistin, estäen minä-aikuista palaamasta minä-lapsen luo
22.4
musiikkikoulussa halkesi seinä, ahtaassa kabinetissa, missä oppilaat
opettelivat pianokappaleita. suuri halkeama kulki katosta alas seinän
puoliväliin, kaventuen ja jakautuen alhaalla lukuisiksi pikku
halkeamiksi kuin se olisi ollut joki sivujokineen, kuin se olisi
keskustelua, lausumien murusiksi pirstoutunutta, kuin se olisi omiin
häntiinsä eksynyt merkitys
27. kesäkuuta
kateutta herättäviä ominaisuuksia, joita itselläsi ei ole.
11-vuotias poika lajittelee puuruuveja.
kun Wuhanista alkoi tulla uutisia
me petrasimme maantieteessä
kun virus ylti Eurooppaan
me omaksuimme virosologian
kun maskin pitämisestä tuli sosiaalinen normi
me paneuduimme materiaalitieteeseen ja ompelutöihin
kun opiskelu ja työt siirtyivät zoomiin
me opimme tulemaan suoraan lähetykseen kuin televisiojuontajat
kun tuli aikaa siivota
me löysimme itsessämme arkistonhoitajan
kun öljyn hinnat romahtivat
me omaksuimme New Yorkin tavarapörssin työskentelyperiaatteen
näkymätön vihollinen pakottaa meidät keskittymään
käymme dialogeja Boccaccion ja Danten kanssa
meistä tulee renesanssiajan ihmisiä
tiedämme paremmin kuin Harari ja Musk
mikä ihmiskuntaa odottaa
läheisessä ja kaukaisessa tulevaisuudessa
Igor Kotjuh (s. 1978) – runoilija, kääntäjä, filologi, kustantaja. Viisi runokokoelmaa: Milloin huominen tulee? (2005), Kumppanuusyritys (2008), Virolainen muotoilu (2013), Luonnollisesti erityinen tapaus: runoja proosassa (2017), The Isolation Tapes: runoja ja muistiinpanoja (2020). Runot on käännetty kahdellekymmenelle kielelle, mukaan lukien erilliset painokset viroksi, suomeksi ja italiaksi. Hän kirjoittaa venäjäksi ja viroksi, kääntää molempiin suuntiin. Kotoisin Võrusta, asui Tartossa ja Tallinnassa, muutti Paiteen muutama vuosi sitten. Uusia pilviä -lehden (oblaka.ee) päätoimittaja. Palkittu Virossa runokokoelmista ja venäjän- ja vironkielisistä kokoelmista.
sivuvalo platform 