Suom. Jukka Mallinen
kaikkein oudointa, mitä on tullut esiin näiden kuuden vuoden aikana
ovat unet sodasta, jotka hajottavat
kaikki todistukset
se oli niin likaista
että mielikuvituksen saippuakaan ei vaahtoa
ja me kasaamme sen muistojen nurkkiin
vaihtaaksemme pois, kun sadonkorjaajat heräävät henkiin
niin leikataan todellisuuden lapsenposkea painajaisen veitsellä
– ja veri valuu sinuun
täyttäen tulevaisuuden kuin ruostuneen ammeen
ja vedessä, unohduksen hengen hedelmöittämässä
alkavat kaikua minun poispyyhityt nimeni
olen akka sameine kasvoineen rasvaisessa huivissa,
joka juoksee rautatien keloidiarpea pitkin
ihmishajua pullistelevaan tilaan
vaunun sätkäksi kääriytyneeseen
olen pikku sotilas kasarmissa
lumeen kuin oksennukseen ja siteisiin hautautuneessa
eikä kukaan sano minulle, että kuolema on jo aikaa leimannut meidät
mustanmullan ensimmäiseen-toiseen ja ei ensimmäiseen-toiseen kerrokseen
emmekä voi herätä sieltä
olen ihminen, jota juna kiskoo
savun silmukkaan tukahduttavassa keskitysleirissä
ja kun hengitän, näen miten kääpiö tanssii
kuolemaani tynkällä ja kainalosauvalla
olen maa läpinäkyvillä silmillä siroteltu
ja tästä maasta on niin paljon ovia kämmenellä,
että minut minut viedään joka kerta petoksella teuraaksi
ja kun vesi tulvii kurkkuuni
opin avaamaan sille suun ilman kieltä
ALEKSEI
isäni kuoli jonottaessaan eläkettä
itäslaavilaisen tasangon ahtaassa kaivossa
halusi tulla kiliksi
kun alettiin pyydystää feikkejä siirtolaisia
tattaripuuro kurkussa läkähtyi kitkerään veteen
ja isä ryömi kaivosmiesyön takaovesta
tarkastuspisteiden hautausmaalle
jonossa puhuttiin
jos tulee ulos päivännäöllä
saa oikeata leipää
ensin kolkutat otsaan
sitten sylkäiset sydämeen
ja vasta sitten ristit vatsan
isä ryömi kuin surmattu maa
kuin loputon sotafolklore
kuin lapio maan kohtuun
kuin eläin,
joka ei enää osaa kävellä
kuin pilaantunut humanitaarinen apu
oikeudenmukaisuuden harmaassa sisuksessa
ryömi kuin Donbassin ruusut
ajasta jälkeen jääneiden ihossa
kunnes ruumis loppui
sisäisesti siirtolaistui
konkka-kontrollipiste
kerää kompostin
(sarjasta ”Donbassin ihmisiä”)
päivä sykkii suonina kieltenvälisessä tilassa
kytkeytyminen osituksesta ositukseen
kuin Karpaattien ylitys
(tämä jatkuva perääntymisen pelko –
kääntyen toisen puoleen ei hänen kielellään)
va höras
va va va
förstå int
tämä jatkuva pelko kutsua toista vieraalla nimellä
-enkä sitten löytänytkään sitä sairauksien luettelosta
mutta sanojen rätinän lävitse kuulen kuivan puun
se kasvaa harteillani kyynäräpäissäni ja polvissani
lapsuuteni äiti-omenapuu, kaadettu jo viime vuosisadalla
käännän tekstiä metsästä pakenemisen perspektiivinä
ajattelen puistoa metsän mahdollisuutena köyhille
ja kerrostalohuoneistoa kaivosmiesarona
luen tahmean persimonin rakkauskivestä
leijasta, joka lentää epätoivon keuhkoilla
sanoista, suudelmin sairauden kiireelle laskeutuvista
luen meduusan hohottaessa jyristen
sille, että naisen ruumis on yhä kiistanalaista aluetta
vanhan ja uuden kirjoituksen välisessä konfliktissa
siitä että ”ORDLO:n lapset” (olevinaan, oikukas, ohari)
tuovat tähän maailmaan valtavan surun
ja yritän kuvitella propagandan suun
ja vihan kielen pituuden mitat
kirjoitan tätä tekstiä yrittäen kuvitella itseäni siinä
mustassa suuressa T-paidassa ei minun kokoani
vaaleansinisissä shortseissa toisesta elämästä
kaapatuissa kuin vieras valtio
luen kirjoitan ja käännän tämän päivän
kielillä koskemisen paikassa syntyneen
kuin uusi hellyys avautuneen haavan sisällä
ja kokemukseni suola polttaa ajan täyteen riipustetun paperin
kuin jatkuvan viulun havutuulen
onko meillä hanassa kuumaa sotaa
onko meillä hanassa kylmää sotaa
kuin ei kai ei olisi ollenkaan sotaa
luvattiinhan että tulee lounaan jälkeen
nähtiin omin silmin ilmoitus
”sota ilmestyy neljäntoista nolla nollan jälkeen”
ja no jo kolme tuntia ilman sotaa
kuusi tuntia ilman sotaa
mitä jos sotaa ei tule aivan iltaan saakka
ei pyykätä ilman sotaa
ei valmistaa
teetä tyhjää ilman sotaa ei juo
ja no jo kahdeksan päivää ilman sotaa
meistä haisee pahalta
vaimot eivät halua käydä vuoteelle kanssamme
lapset unohotavat hymyillä ja kuiskailevat
miksi me aina luulimme että sota ei pääty koskaan
alammehan alamme käydä hakemassa sotaa naapurien luota
vihreän puistomme toisella puolen
pelätä läikyttää sota matkalla
pitää elämää ilman sotaa väliaikaisina vaikeuksina
näillä seuduilla pidetään epäluonnollisena
jos sota ei virtaa putkissa
jokaisen taloon
jokaiseen kurkkuun
Ija Kiva (Iya Kiva) on runoilija, kääntäjä ja toimittaja.
Hän syntyi vuonna 1984 Donetskissa. Vuonna 2014 Venäjän ja Ukrainan sodan vuoksi hän muutti Kiovaan.
Aiemmin kirjoittanut venäjäksi ja ukrainaksi. Vuodesta 2022 lähtien hän kirjoita vain ukrainaksi.
Runokokoelmien Far from Paradise (2018) ja The First Page of Winter (2019), sekä valkovenäläisten kirjailijoiden haastattelukirjan “Herämme eri tavalla” kirjoittaja: keskusteluja nykyaikaisten valkovenäläisten kirjailijoiden kanssa Valko-Venäjän menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta (2021).
Ukrainan PEN:n jäsen.
Kääntää puolalaisia ja valkovenäläisiä nykyrunoilijoita.
Useiden kansainvälisten ja ukrainalaisten palkintojen, festivaalien ja kilpailujen voittaja.
Runoja on käännetty yli 30 kielelle.
Asuu Lvovissa, Ukrainassa.
sivuvalo platform 