Hamdam Zakirov
[ЧИТАТЬ ОРИГИНАЛ]
Suom. Jukka Mallinen
Harvassa on historiassa päiviä, jotka erottavat selvästi kaksi todellisuutta, kaksi aikakautta. Sellainen päivä on 24. helmikuuta 2022.
Paljon jäi sotaa edeltäneeseen aikaan, siinä luvussa myös tämän antologian venäjänkielisen osan idea. Sen tarkoitus oli esitellä suomalaiselle lukijalle uutta venäläistä runoutta. Mutta kiivaat taistelut, pommitukset ja tykkituli, Mariupolin, Izjumin ja Butšan tapahtumat, ohjusisku Kramatorskin asemalle ja monet muut Venäjän Ukrainaan kohdistaman aggression kauhistuttavat yksityiskohdat tekivät tämän idean meille mahdottomaksi.
Mutta syntyi aivan toinen ajatus. Päätimme esitellä teille runoilijoita, joiden tuotanto kehittyy ja hakee vaikutteita erilaisista etnisistä, kielellisistä, kulttuurisista ja historiallisista ympäristöistä; tätä runoutta kirjoitetaan venäjäksi, mutta yllä esitetyistä syistä sekä muun muassa tyylillisten erikoisuuksien voimasta se eriytyy tai tietoisesti etääntyy venäläisestä runoperinteestä.
Tekijämme edustavat erilaisia sukupolvia, maita, runotyylejä. Yksikään tämän antologian osanottajista ei asu Venäjällä. Kaikki he syntyivät, elivät tai elävät entisissä neuvostotasavalloissa, nykyään itsenäisissä. He toteavat, että kukaan heistä ei pidä itseään identiteetiltään ”venäläisenä”. Sikäli heidän kirjoituskielinsä – venäjän kieli – on vain ilmaisuväline, ei enempää kuin väline runolausuman toteuttamiseksi.
Neljällä tekijöistämme on ukrainalaiset juuret. Kolme neljästä asuu tällä hetkellä Ukrainassa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen on kolme neljästä hylännyt venäjän ja siirtynyt ukrainaan.
Ukrainalaisten lisäksi valikoimassa on runoilijoita Azerbaidžanista, Kazakstanista, Latviasta, Uzbekistanista ja Virosta.
Pienellä antologiallamme halusimme paitsi esitellä suomalaiselle lukijalle uusia tekijöitä myös näyttää, että venäjän kieli ei ole vain ”suuren venäläisen kirjallisuuden” yksinoikeus. Tämä yleinen harhakuva ei ole ominainen vain ”venäläisen kirjallisuuden” harrastajille, joita Suomessa on paljon. Tämä harha on levinnyt käytännöllisesti katsoen kaikkialle slavistien, venäjän kielen, kirjallisuuden ja laajemmin kulttuurin asiantuntijoiden keskuuteen. Niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassakin.
Esipuheen puitteissa emme syvenny antikoloniaalisiin ja anti-imperialistisiin kysymyksiin emmekä pyri katsomaan tässä esitettyjä tekstejä dekoloniaalisen optiikan lävitse tai jostakin postkoloniaalisen teorian näkökulmasta. Mutta toivomme, että antologiamme, siinä esiteltyjen tekijöiden tuotanto saa runouden ystävien ja asiantuntijoiden huomion ja kenties aloittaa keskustelun venäjänkielisestä ”ei-venäläisestä” runoudesta muun muassa dekoloniaalisuuden prisman lävitse.
Toistaiseksi ei maailman slavistiikka ole tosiasiallisesti aloittanut keskustelua koloniaalisuuden vaikutuksesta runouteen (ei itse metropolissa sen paremmin kuin Venäjän aikoinaan kolonisoimissa ”rajamaissa”).
Venäjällä ja Neuvostoliiton jälkeisissä maissa dekoloniaalinen diskurssi on enimmäkseen paneutunut taisteluun imperiaalista ajattelua, tyypillistä ”toiseuden hahmoa”, ilmiselvää tai piilevää ksenofobiaa vastaan. Tämäkin on epäilemättä tärkeää. Koska koloniaalista optiikkaa ei löydy vain 18.- ja 19. vuosisatojen venäläisten kirjoittajien teksteistä, vaan myös monien nykyvenäläisten kirjailijoiden ja runoilijoiden julkisista lausunnoista.
Äskettäin venäjänmaalainen idäntutkija kirjoitti, että tulee käyttää oikeaa nimeä Kyrgyzstanin maasta ja Almatyn kaupungista (Kazakstan). Häntä vastustettiin väittäen, että Kirgisia ja Alma-Ata ovat venäjän kielen normin mukaisia, eikä tähän vaikuta se, että nämä nimet on muutettu virallisesti mainituissa itsenäisissä valtioissa. (Nämä ”venäjän kielen normit” ovat kaikesta päätellen piintyneet niin lujasti vain entisiin Neuvostoliiton ja Venäjän rajamaihin, joita Venäjällä kukaan ei suostu nimittämään kolonioiksi. Eihän kukaan siellä tietääksemme yritä sinnikkäästi käyttää Burkina Fasosta tai Côte d’Ivoiresta niiden vanhaa nimeä).
Toinen esimerkki: venäläinen erääseen Baltian maahan muuttanut kirjallisuustoimija opettaa sosiaalisessa mediassa paikallisia venäjänkielisiä toimittajia kirjoittamaan ihmisten nimet oikein vedoten 30 vuotta vanhaan Moskovan yliopiston tiedotusopin laitoksen oppikirjaan. Ja paikallisen venäjänkielisen toimittajan vasta-argumenttia hän nimittää ”regionalismiksi”.
Ja mistä muistuttivat äskettäin tutut ukrainalaiset toimittajat. Kun he 1990-luvun puolivälissä saapuivat Moskovaan kirjallisuusfestivaaliin, heille esitettiin käytäväkeskusteluissa muutaman kerran, ettei heidän pitäisi kirjoittaa murteellisella, vanhentuneella tai ”vääristyneellä” venäjän kielellä, kuten ukrainan kieltä kuvasivat eräät heidän venäjänmaalaiset kollegansa. 2022 me näimme, miten Venäjällä varsin laajalle levinnyt näkemys ukrainan kielestä ”regionaalisena” venäjänä on saanut aikaan ukrainalaisten kansanmurhan yrityksen.
Äskettäin tätä teemaa on jatkanut tuore keskustelu Facebookissa, missä venäläinen jo pitkään Venäjän ulkopuolella asunut kustantaja, joka tänäänkin auttaa aktiivisesti Ukrainan pakolaisia, kirjoittaa kuitenkin yhä ukrainalaisista venäjäksi kirjoittavista tekijöistä ”venäläisinä runoilijoina”. Kiista alkoi hänen arvioituaan erään sodanvastaisen runoantologian, kun hän nimitti venäjäksi kirjoittavia tekijöitä Valko-Venäjältä ja Ukrainasta ”venäläiseksi runoilijaksi Ukrainasta/ Valko-Venäjältä”, tai käytti termiä ”venäläis-ukrainalainen” ja ”venäläis-valkovenäläinen”. Ja jatkoi kiistelyä, vaikka kaksi ukrainalaista kirjoittajaa vaati häntä poistamaan nimensä yhteydestä tämän määreen…
Ja viimeinen esimerkki, jolla olisi ehkä pitänyt aloittaa tämä teksti. Koska siitä alkaa tietyssä mielessä alkaa tämän antologian tarina.
Vuonna 1998 Šamšad Abdullajev luonnehti silloin työn alla olleella internet-sivulla Ferganan runokoulua (kaksi tämän uzbekistanilaisen ”koulun” kirjoittajista ovat mukana antologiassamme). Ensimmäinen määre sille oli: ”suuntautuminen Välimeren maiden ja osittain anglosaksiseen kirjallisuuteen ohittaen venäläisen kirjallisuuden”.
Tämän luonnehdinnan julkaiseminen aiheutti skandaalin. Joka olisi tietysti ollut paljon suurempi, jos sosiaalinen media olisi ollut olemassa. Abdullajev sai muutaman kirjeen, joissa merkittävät venäläiset kirjallisuusihmiset ilmaisivat hänelle loukkaantumisensa ja jopa raivonsa. Venäläisessä kirjallisuuskentässä syntyi jopa keskustelu siitä, onko ”Ferganan koulua” pidettävä venäläisenä runokouluna vai ei.
Osa kirjallisuudentutkijoista taipui artikkeleissaan sen kannalle, että Ferganan runokoulua ei voi pitää venäläisenä runokouluna. Kiitos heille ainakin siitä, että syyksi ei sentään mainittu kirjoittajien etnistä alkuperää. Syy oli tyylissä (länsimainen, vapaamittainen) ja sisällössä (itämainen, monilukuiset aasialaiset yksityiskohdat, termit ja sanat). Toiset kirjallisuustoimijat painottivat sitä, että Ferganan runokoulu on nimenomaan venäläinen runokoulu. Kumman mielipide oli kolonialistisempi?
Kiinnostavaa kyllä ei kukaan, kuten yleensä tällaisissa tapauksissa kysynyt itse ferganalaisilta runoilijoilta mitään.
Kiistojen ja sanaharkkojen välttämiseksi – olihan Ferganan tekijöiden runous loppujen lopuksi tärkeämpää kuin politiikka ja journalistiikka – tämä intohimoja herättävä lause päätettiin jättää pois.
Kirjoittajat kaukaa Uzbekistanista ilmoittivat siis yli neljännesvuosisata sitten, että heidän tiensä runokielen kehittämiseksi ohittaa venäläisen kirjallisuuden.
Vuosien mittaan on tällaisia kirjoittajia tullut yhä enemmän. Mutta kaikkiaan on heitä – niitä, joiden tekstit kehittyvät venäläisen runoperinteen ulkopuolella – vähän. Ja pikemminkin on heidän lukumääränsä väistämättä vähenemässä. Uudet sukupolvet valitsivat yhä useammin niiden maiden kielet, joissa he syntyivät ja elävät. Ja Venäjän aloitettua sodan on venäjäksi kirjoittavien lukumäärä ainakin nuorten joukossa yhä pienempi. Ei ole varma, että venäjän kielellä on sama tulevaisuus Venäjän ulkopuolella kuin englannin, espanjan tai arabian kielillä ja kirjallisuudella maissa, jotka olivat aikoinaan osa Britannian tai Espanjan imperiumia, Arabikalifaattia.
Sitä kiinnostavampaa onkin tutustua heihin ja heidän tuotantoonsa. Tutustua ilmiöön, joka on kiinnostava kaikista näkökulmista. Ja joka (lisään sulkeissa: mahdollisesti) on häviämässä.
sivuvalo platform 