Suom. Aino Vesanen
Seinät
Elämämme lopussa
kuolemme hiljaa seinäruusuina
me, joiden elämä alkoikin seinien vieriltä.
Pyyhimme niiden valkoista maalia,
jätämme sen maailman mahtavimpien tutkimusmatkailijoiden kameroille
ja palaamme takaisin likaisina
ilman yhtään valokuvaa.
Kuolemme likaisina,
emme jätä jälkeäkään
ja ilmoitamme varkaille,
että koirat olimme me[1].
Mies, joka jätti hänelle lahjoittamani kellon
yöpöydälle,
ei enää pese paitojani.
Mutta huolimatta synneistäni,
huolimatta muiden tyttöjen siveydestä,
joku vielä tulee hakemaan minut ikkunaltani.
En aio kokeilla viimeistä toivetta,
vaan laadin kuolemalleni suunnitelman.
Kuolema on kaunein, kun se tapahtuu erämaassa
tai kylmässä kylvyssä
tai lapsuuden seinänvierustalla.
Täällä ei ole kylpyjä
eikä kukkia,
vaan kreikkalaisia miehiä
pukeutuneina takkeihin ja aseisiin.
En ehdi ensi talveen
enkä hymyysi, joka yllätti minut syksyllä.
En ehdi niiden lasten kuolemaan,
jotka paiskasivat minut seinustalle,
enkä kuumana tulevaan suudelmaan,
vaan laadin kuolemalleni suunnitelman,
niin että silloin olisi yö
ja vähemmän pelottavaa,
mutta silti kuolen auringossa
ennen kuin se huomaa
olevansa meri.
Kun rakkaus loppuu
Kun rakkaus on loppunut
meistä täytyy tulla kuin kesä:
Vietämme sunnuntait kirkkojen eteisissä
laskemme auringonpolttamia, jotka se jätti sormiimme
ja puramme sydäntämme lämpimille mummoloillemme.
Kun rakkaus loppuu
kylmänä, mutta sydämeen käpertyneenä
niin kuin kohtaaminen teatterissa
ja vanhan pariskunnan aamut,
kun Fayrouz laulaa sisältä
yrittäen vetää surua pois,
mutta se ei meinaa loppua,
ihan kuin nuoren tytön pitkä mekko Hamrassa.
Kun rakkaus loppuu
siitä tulee lämmintä
se muuttuu hymyksi ilman syytä,
arveksi muistissa.
Rakkaus käsissä
Isäni, joka vietti elämänsä
myyden sanomalehtiä
Beirutille
karhein käsin,
kirjoitti runoja äidilleni.
He tapasivat
ja ilta meni
rauhallisesti, paitsi isälläni,
ja hän kertoi:
Kun näin hänet,
ihoani pitkin kulki joku.
En tiedä sen enempää rakkaudesta
tai parfyymistä, joka leijaili
kädestäsi käteeni,
kun kuljit ihoani pitkin
ennen hiusten harmaantumista
ja ennen kättelyä.
Musta joutsen
Seisomiseni uutislähetyksen yllä
mietiskellen tuhon jatkumoa
ja lukien
sodan kättä, joka työntää yhtä taloa ja loput romahtavat
nopealla tekniikalla,
suo minulle sen paimenen viisauden, joka istui mäellä
kontemploiden lampaidensa paniikkia
suden tuoksusta ruohikossa
ja kopautti sitten sauvallaan maata.
Se oli kutsu olennoista alimmille
ja kehotus niille katsella halpaa versiota
helvetistä.
Maailman vanhuudenhöperyys on saanut minut
olemaan tiedostamatta vaaraa, että kaksikymppisenä päädyn
neljän seinän panttivangiksi, jotka laajenevat,
kun taas henkeni kaventuu ja kutistuu,
ja simpukka, jonka teen nukkumaan käpertymällä
saa äitini pelkäämään, että muutun
viidenneksi seinäksi,
joka tekee lopun hauraan kotimme perustasta
ja näkymättömien perhesotien sokea käsi saavuttaa sen.
Pahantahtoisuus syö mielikuvitukseni voimat
ja lisää kyvyn unelmoida
harvinaisuuksien luetteloon, sillä unelma on kuin musta joutsen,
sumussa uiva,
ja tämä saa nopean vilkaisunkin sitä kohti
näyttämään moittivalta ja karsaalta katseelta.
Tämä seisominen sellaisen yllä, jota en näe,
suo minulle viisauden, jonka kautta tunnen
sen ilman väsymyksen, jota me väsyneet hengitämme.
Miekka riemun silmässä
En ole kertonut sinulle lapsuuteni ohimenevästä näystä,
mutta näet nyt sen vaikutuksen –
miekan riemun silmässä
ja haavoja koko matkan täydeltä.
Sininen surulle,
punainen pahuudelle,
keltainen pelolle
oli pommitusten savu, joka peitti taivaan riemun, ja ohjusten äänet olivat kehtolaulu.
Ei ole yllätys, että olen nähnyt enemmän kuin yhden sodan, mutta kipeää on se, että tuo lapsi, joka olin, joutui minulta hukkaan. Tapahtui niin, että kotimme täytti suitsukkeen tuoksu, isäni lensi rukousmatollaan ja äitini suli kynttiläkruunun alla, ja me kuuliaisina lapsina jumiuduimme aamunkoiton rukoukseen.
Kyynel iltahämärässä.
Keinu ilmassa.
Kosketimme värien tuttuutta lasin takaa ja annoimme tuulenhenkäyksille viattomia nimiä, emmekä vaivanneet päätämme merkitysten tai sen miettimisellä, mitä väri kätkee aallopituutensa taakse. Luimme Koraania lelutaivaan toivossa,
rukoilimme Jumalalta opettajan poissaoloa, ja sumu vei huomiomme pois ilmeisimmistäkin peloista.
Aamut olivat perhosen siipiä ja pilvet hopeavettä.
Kirjoitimme unelmamme hennalla ja luimme niitä puutarhassa kuunnellen ruohon kasvua jalkojemme alla ja kyyhkysen laulua vanhassa seetripuussa:
Kukkuluuruu
Missä sisko luuraa?
Soppakattilalla.
Missä sisko nukkuu?
Jumalan taivaan alla.
Mutta menetyksen virrestä tuli polkumme. Yksi kyseli toiselta maasta, johon tämä oli päätynyt, ja ne lukemattomat suunnat kuihtuivat huulillemme. Jokainen meistä katsoi kuolemaansa kasvoihin useammin kuin olisi halunnut ja oli matkalla sitä kohti. Jokainen meistä näki sodan silmiensä edessä ja elämien päättyvän raketin väläyksessä. Jokainen meistä kasvoi aikuiseksi haudassa ja jatkoi siellä loputkin päivänsä.
En ole kertonut sinulle lapsuuteni ohimenevästä näystä.
Se meni pirstaleiksi,
mutta näet nyt sen värit:
Sinisen surulle
punaisen pahuudelle
keltaisen pelolle.
________________________________
[1] Viitaus Naguib Mahfouzin romaaniin Varas ja koirat.
Lynn Najm on Beirutissa v. 2002 syntynyt libanonilainen runoilija ja toimittaja. Hän jatkaa opintojaan median ja journalismin saralla ja myös elokuvan ja TV-työn laitoksella yliopistossa Lebanese University. Häneltä on ilmestynyt runokirja nimeltään Tulevassa elämässä ja romaani nimeltään Aika meni ohi, joka voitti Rafidain -esikoiskirjapalkinnon vuonna 2021.
sivuvalo platform 