[Español]
Suom. Emmi Ketonen
Kun et ole luonani puutut minulta niin kuin minulta puuttuisi käsi, antaisin käteni jotta en joutuisi kokemaan poissaoloasi… antaisin käteni, mutta en tätä jolla kirjoitan. Kädestä jolla kirjoitan siitä en luovu, jos tämä käsi minulta vietäisiin kuolisin tukahdutettuna. Tämä käsi puristaa vatsaani, painaa kämmenen kurkulleni ja saa sanat kirpoamaan, sillä se tietää että sanat ovat kuin takertuvia lihanpaloja, enkä pystyisi puhumaan ilman tätä kättä, koska tämä käsi on myös kieleni, tällä kädellä pystyn sanomaan sen mistä kieleni vaikenee, minulta voitaisiin leikata kieli mutta ei kättä, siksi en pelkää kun kieleni on suussasi, sillä vaikka purisit sen irti minulle jäisi yhä käteni. Tällä kädellä tulen toimeen, tällä kädellä taistelen päivittäin. Kun eksyn käsi kyllä löytää minut, kun olen epätoivoinen käsi lohduttaa minua, tämä käsi on minun muistini, tämä käsi pitää minut pinnalla, se vetää minua perässään, se tainnuttaa minut ja raahaa rannalle, tämä käsi säälii minua enemmän kuin kukaan, se puhaltaa nielemäni veden ulos keuhkoistani, se hakkaa sydämeeni eloa, en tiedä mihin minusta olisi ilman tätä kättä, siksi seuraan kättäni, sillä tämä käsi kykenee löytämään sellaista mitä itse en tavoita, siksi onkin sen tehtävä kirjoittaa, sillä jos minä kirjoittaisin, en löytäisi sopivia sanoja, mutta minun käteni on ilmaisussaan tarkka, koska käteni tietää että jollen kykene vastarintaan, että jos uuvutan itseni näkemällä aina samoja asioita, että jos väsyn kuulemaan aina samoja typeriä sanoja, että jos kyllästyn katselemaan aina samoja naamoja kuin lähiön elokuvissa, että jos tylsistyn katsomaan heidän alistuneita silmiään jotka epätoivoisina janoavat kuuluisuutta, lähiön elokuvatähden harmaata kuuluisuutta, sillä minun silmäni väsyvät kaikesta siitä mitä näkevät, kaikesta samanlaisesta, toisteisesta, silmäni ovat niin tympääntyneet että ne muuttuisivat suolaksi jos saisivat kerrankin nähdä jotain uutta, sillä tämä kaupunki jumittui jo ennen kuin minä ja käteni saavuimme, tämä varjoisa kaupunki ei enää luo nahkaansa, tämä kaupunki on tasapaksu, tämä kaupunki haluaisi olla vaalea, tämä kaupunki haluaisi juoda viskiä vaikka näkeekin nälkää, ja jos tämä käsi ei olisi vahva meidät olisi jo puoliksi kynitty, mutta mikään ei voi luhistaa minun kättäni koska minun käteni on sokea, käteni on kuuro, käteni kuulee vain oman verensä. Se tietää että kun siitä ei irtoa enempää sen on tartuttava veitseen ja viillettävä auki toisen käteni ranne, se tietää että vaikka ne ovatkin yhtäläisiä vain se pystyy tekemään sen, se tietää lähtevänsä viimeisenä, se tietää sen, niin kuin se tietää myös pystyvänsä lopettamaan kirjoittamisen sillä kirjoittaminen ei aina ole minulle hyväksi, käteni tietää että kirjoittaminen voi satuttaa minua siksi että se kirjoittaa minun puolestani, ja kun minun käteni kirjoittaa se tietää sen olevan kivuliasta, polttavaa, se tietää saavansa minut sekaisin, sen takia käteni on valmis luopumaan mistä tahansa tyynnyttääkseen minut. Tämä käsi unohtaa sinut, en minä, koska minun käteni tietää että yhdessä kykenemme kestämään poissaolosi, että voimme luonnostella sinusta muiston, mutta jos minulta sen sijaan puuttuisi tämä käsi olisin mykkä, voimani heikkenisivät, en kestäisi sitä, en pystyisi siihen, siksi en annakaan sinulle tätä kättä enkä aio antaa sitä kenellekään, koska tämä käsi on ainoa joka pystyy vapauttamaan minut itseltäni.
*Teoksesta Hija de Perra (”Nartun tytär”, 1998)
”…me – jotka monisanaisuutta arvostamme, huomautamme Lintujen lähteneen”
– Emily Dickinson
Joku avasi kuolemalle oven.
Kala hyppäsi yli yön helmien,
sai lukkojen salvat heltymään,
kaihtimien sielun säikähtämään,
huurrutti lasit,
pesi patsaiden egot,
päämäärättömät askeleet,
jotka eivät koskaan palanneet,
huonekalun alle päätyneen avaimen,
paidat joita et käyttänyt,
kengät,
emaliastiat,
hammasharjat,
kadonneet muistivihot,
mosaiikkilaattojen selässä värisevät seitit,
lämpöpumput,
mukit.
Et ollut koskenut mukiin pitkään aikaan,
edes meri ei ollut yhtä ihmeellinen,
eikä rautatammi yhtä aiheeton.
Sillä välin kun valitat D. H. Lawrencen lintujen äärellä,
puutuneilla porteilla ottavat aurinkoa ne jotka ovat nukkuneet kadulla.
En etsinyt sinua siirtolaisten jonosta.
Luulen että näin pääskysen, mutta en merta.
Kapeat kujat törmäsivät sateeseen.
Jalkakäytävät katosivat kuin kerjäläiset.
Kaikuivat jyrinät, salamat jakoivat iltapäivän kahtia.
Hindut sulkevat.
Senegalilaiset istuutuvat oviaukkoihin.
Laivat hiljenevät.
Sanat ovat päätyneet jokeen.
Kenties lorcamainen appelsiini loistaa.
Jos hyvin käy, yöllä on yli yhden asteen.
Luumupuut versovat välinpitämättöminä.
Kadulla pyöritellään pieniä lumipalloja,
rajat sulkeutuvat,
lentokoneet suutelevat maata,
pelko nauttii vermuttia,
ambulanssit ulisevat,
tervapääskyt liitävät aukion yllä.
Krematorioiden savun keskellä
taksi kuljettaa altistuneen ilmaiseksi sairaalaan,
kiinalaismies laskee liikkeensä rullaoven,
tatuointiliike panee ruiskut säilöön,
tuolit kapuavat aukioille.
Kukkakioskit näyttävät sairailta eläimiltä.
Kassandra ajattelee leijonien kitoja.
Tyttö tuijottaa taivaalle odottaen Dylan Thomasin palloa.
Apollossa Sara Baraksen ja Flashdancen juliste
katsovat toisiaan jähmettyneinä kuin Peleshianin aika.
Kuolema kulkee kadulla vihellellen.
* Teoksesta Hyödyttömien asioiden muistio (Editorial Cuarto Propio, 2022)
Malú Urriolan (1967-2023) ensimmäisessä runossa on paljon nykypäivän lavarunoudelle tyypillisiä piirteitä: tarinallisuutta, voimakasta toistoa ja siitä syntyvää rytmillistä painokkuutta, joka yltyy loppua kohden liki julistukselliseen poljentoon. Toisen runon alussa on lainaus Emily Dickinsonilta toistaiseksi suomentamattomasta runosta ”There’s something quieter than sleep”. Runo ajoittuu selvästi koronapandemia-aikaan, joka Chilessäkin aiheutti sekasortoisen tilan maan arjessa. Suomessakin uutisoitiin Chilen terveysministerin Jaime Manalichin erosta pandemian jatkumisen vuoksi. Runoon sisältyy runsas kavalkadi erilaisia kulttuuriviittauksia. ”Lorcamaisen appelsiinin” voisi lukea Federico García Lorcan runoa ”Naranja y limón” vasten taivaalla paahtavana aurinkona. Dylan Thomasin pallo taas viittaa runon ”Should Lanterns Shine” säkeisiin: ”The ball I threw while playing in the park / Has not yet reached the ground”. D. H. Lawrence puolestaan on kirjoittanut linnuista ainakin seuraavasti: ”I never saw a wild thing sorry for itself. A small bird will drop frozen dead from a bough without ever having felt sorry for itself.” Kassandra sen sijaan tunnetaan antiikin Kreikan mytologiassa ennustajana, joka jumala Apollonin lähestymisyritykset torjuttuun sai kostona osakseen kirouksen: Kassandran ennustuksia ei enää kukaan uskonut. Runossa teatteri, jossa esitetään sekä flamencoa että kasarielokuva Flashdancea, on nimetty Apolloksi. Lopuksi hengitystieinfektiona leviävä virus rinnastetaan kaduilla viheltävään murhaajaan, viittauksena Fritz Langin klassikkoelokuvaan M – kaupunki etsii murhaajaa (1931).
Teksti: Emmi Ketonen
sivuvalo platform 