kirjasta Värit (Siltala, 2017)
Sue, Bessie ja Lou ovat palanneet. Jukkapalmut ja villiviikunat muistuttivat vihreästä sillä aikaa kun he olivat poissa. Nyt he imevät savukkeita keittiön ikkunalaudalla, pyörteissä viuhuu töyhtöjä ja niveliä. Joku heistä sanoo: ”Pasilan asema työntää terästään julkeasti kohti kevättä.” Mikä tahansa mehu kannattaa juoda pikarista. Joka päivä kannattaa pukeutua parhaimpiinsa.
Pimeänvedenkalat, syvänteet ja suopursut repeävät puheesta pöydälle. Kattaus muuttuu melankoliseksi. Salamat valaisevat sen hurmaavasti. Myöhään herännyt Bambi kompuroi aamupäivän ukkosessa. Bessie haluaa kertoa tarinan rakkaudesta: ”Kuolaa pulppusi suupielistä. Koska tuuli oli kova, lima nousi nykien riekaleina ja möykkyinä kasvojen halki otsaan ja levisi siitä tuulen mukana tihkusateena ympäriinsä. Huulet turposivat. Suun limakalvot kipeytyivät ja haavautuivat. Pikkukieli laajeni ja sykki. Isokieli kivettyi. Suun haavaumat tekivät mahdottomaksi leuan liikuttamisen. Kielen jähmettyminen sai kaulan jähmettymään. Päätä ei voinut kääntää. Keskiruumis teki tilaa kurkulle, joka valoi lantiokoriin saakka tehden ruumiiseen syvän viillon.
Venähtänyt kurkku. Se avautui ja sulkeutui hengityksen tahtiin kuin itseään elvyttävä hengityskone. ”Olemme sanattomia. Kuulemme myöhään heränneen Bambin pääsevän jaloilleen. Bambin luonteeseen kuuluu yhtäkkisen sateenkaaren luominen ja ajan hengen varjojen syöminen. Sue avaa kaapin.
Bessi pyyhkii kulmakarvojaan ja alkaa korjata kullanvärisä rajauksiaan. Hän lisää vielä: ”Pikemminkin laulu. Lost love: my lonely gift runs along your river.” Lou ottaa tukevan otteen vyötäröstään, vastaa: ”Jos tähän lisätään viulu, saadaan patetia. Lisätään myös rispaantuneet helmat, jokin kohtalokas päähänpinttymä ja yksiö. ”Nauru kolahtaa kattorakenteisiin ja putoaa sieltä rakeina. Se pirstaloi muotomme, avaa tuulettomassa kohdassa kehittyneen helteen.
Jälkiruoka vaikuttaa välittömästi. Se tunkeutuu raskaan aterian läpi ja sokeroi mielen. Kun päälle kaadetaan kahvia, asiat löytävät mittasuhteensa. Bambi näykkii korvalehtiään, lähdemme käyttämään sitä puistossa. Bambi tekee tarpeensa suuren vaahteran juureen. Jätöksistä eteemme ilmestyy näky: Tänä vetisenä lauantaina savuke tipahtaa tuntemattoman henkilön veltoilta huulilta, välinpitämättömyyden koko olemus kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa.
Kuin jyrkänteeltä olisi ollut kivenmurikka vierähtämäisillään määrittelemättömän ajan ja eräänä hetkenä se vain putoaa vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Ei ole väliä, miksi murikka putoaa ja minne se osuu. Henkilö on valettu bootseihinsa hän pysyy pystyssä niiden avulla. Polviin saakka hän on kiinteää ainesta mutta siitä ylöspäin hän lepattaa haaleana kangastuksena. Stetson keikkuuu kangastuksen huipulla, kova kirsikka. Bessie lysähtää maahan täydestä mahastaan huolimatta. Hän sanoo: ”Muovipalmut huojuvat Helsingin sateessa. Valaan muotoinen rakennus on rapistunut, se menettää maaliaan liuskeina. Hänen katseensa läpi menee tanko horisontaalisesti. Tai pelkkä viiva. Hän joutuu moutoilemaan vedestä sämpylöitä: köyhyys. Kun ihminen irtoaa ihmisestä, sairasvuoteen peitto leijuu ilmassa hakien laskeutumiskohtaansa. ”Vastaan: ”Näet hänessä itsesi.”
Bambi jatkaa matkaansa, olemme omillamme. Tiedämme, että myrskyn jälkeen puhkeaa kukka, joka puhkeaa vain myrskyn jälkeen.
kirjasta Kolkka (Siltala, 2019)
Suorittava sukupuolibinääri ja jäiset karjalanpiirakat
naksuvat leivänpaahtimessa.
Pelko siitä, ettei kieli mahdu omaan suuhun.
Rannalta kantautuu etäisiä orkesterin ääniä.
X katsoo ympärilleen ja tajuaa, että koko ajan olimme
yksi iso verkosto moskiitot, viemäristöt ja planeetat
mukaan lukien.
Y sanoo, en tullut lapsena nähdyksi.
Tummaa ja kiiltävää, röpelöpintaista, täynnä pieniä hyönteisiä joilla on pelkät siivet. Katsovan pupillin valo heijastuu siipiin, värit. En osaa nimetä tätä hiekkaa, se on hiukan märkää, ei ole satanut, se tuntuu erityiseltä, juuri samalta kuin tämä yö, universumi.
Kuumaa sisältäpäin.
Pohja on matta kuin paperia.
Minkä pohja?
Voiko nimeämättömän maailman tavoittaa?
Tuleeko kaikki käsitteet uskoa? Että ne todella osoit-
tavat johonkin ja tyhjentävät?
Miten nimittää sitä itseyttä, joka ei ole mieltä eikä
tunnetta?
Maria Matinmikko on palkittu runoilija ja prosaisti. Hänen kolme ensimmäistä teostaan Valkoinen (2012), Musta (2013) ja Värit (2017) muodostavat kaunokirjallisen asetelman. Viimeisin teos Kolkka (2019) on fantasmaattinen, filosofinen ja feministinen runoromaani. Matinmikko kuuluu Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran romaanin Ihmiskokeita (2016) ja digitaalisen teoksen Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää (2018) kirjoittajakollektiiveihin. Matinmikon kirjallisuus kulkee lajityyppien rajoilla yhdistellen poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua eri tavoin. Hän on valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan estetiikka.
sivuvalo platform 