Suom. Jukka Mallinen
TŠEK-ŠURA (1)
It, it, (2) huusivat klanipäiset kaverit
ilman tjubeteikoja (3)
maamiehen sänkipellon luona, tökkivät
oikealla kädellä pyörrettä, tätä
anonyymin eleen tyhjää hyötyä.
Agora laitakaupungilla. Tai ei?
Katsoja, sikäli kun hän on, näkee
edessään rapistuneen korttelin sokaisevassa keskipäivässä,
kun kentauri puhuu Jasonille, kas tämä
todellisuus ei ole olemassa, koska se
on realistinen. Mulperipuita,
Laurent Terzieff, jalosukuisten
poskipäiden paastonterävät luut, kaukasialaisen esi-isän
ankaran pehmeä naamio piirtyvät esiin
Tonino Delli Collin valaisemina. Kärsivällisyys (muista,
mitä hän sanoi lombardialaiselle sotapukarille
Tataariarossa (4), pitäen häviämistä
kunniana). Kuiva tuuli
ajelee orjantappuraseppeltä
aprikoosilehdon suuntaan, sekin täynnä
jouhineulasia, mutta marttyyrin
otsa jähmettyi samalla maakaistaleella,
rikkituulen reunan takana,
keskellä piikikkäitä punoksia. Taustalla
törröttivät ulko-ovien pimeät aukot.
Joka aamu tuli joku ystävä hänen luokseen,
kutsui häntä terassilta, missä hän nukkui
laverilla, toppatäkeillä:
”Avanti, mennään”. Samettinen käheys
kuului, tasankoruhtinaskunnan
sarastuksen kutsuhuuto Länsi-Intiassa.
Mutta Šuri-saita (vuoripuroa) kauemmas
ette menneet minnekään, – onhan, sanoivat teille perinteen
varjot, siellä
ruukuntekijän autio paikka, punainen; rukousmatto
Juudaksen puun alla. Basta, avanti.
Joku siteerasi hänelle
astellen paljain jaloin shortseissa
niityn tomua pitkin,
siteerasi kolmikymmenvuotiaalle ystävälle jotakin
isän muistiinpanoista:
Gramsci ilmoittaa kirjeessä Trotskille, että
aikakauslehti ”Lacherba” on ilmestynyt
25 tuhannen kappaleen painoksena ja levinnyt
pääasiassa työläisten keskuuteen, jotka, lisäämme,
kulkivat Togliattin arkun perässä ”Linnuissa suurissa ja pienissä”,
ja kaikkialla tiheni hiljaisuus,
laitakaupungilla vallitseva, – ei
heikkohermoisille. Täkäläinen
kuuma garmsil tuuli, väräyttämättä hiustakaan.
Jaloissa lojui kiviä,
jähmettyneisyyteen tottuneita. Seitsemäntoistavuotiaana
joku kirjoitti päiväkirjaan:
ensimmäisellä sijalla Woolfin ”Aallot”,
koska niissä on näytetty täsmällisesti
materiaan juurtuneen tarkoituksettoman
magman tavoittamattomuus
(paljon herkemmin ja korrektimmin kuin ”Odysseuksessa”,
jonka tendenssi pistää silmään), hän
kirjoitti niin; toisella ”Ääni ja
vimma”, jossa mielipuolisuuden
leipä toteutuu kielen lihaksi; kolmannella –
”Swanin tie” ja ”Jälleenlöydetty aika”, missä
maailma onkin muistamattomuuden
katkeamattomuutta, kuten kaikki,
minkä muistamme, varjostaa meiltä
alkuperustan, unohdetun, loistavan syöverin.
Joku kulki myötäpäivään erityisesti omassa maassaan,
jonka oli keksinyt, tai ikäänkuin valo nousi
vuoteelta vähän, ruskeat kasvot kääntyneinä
puutarhaan ikkunan takana, tai seisoi terassilla
posliinipialan (5) yllä, hunajan savivadissa –
radiosta kantautuivat kumeat vaskiset äänet:
uskova Tuomas, Eliot, ”Neljä kvartettia”,
Messina tuhoutui jouluna 1908 jne.
”Uuden ajan”, pseudogoottilaisen elokuvateatterin luona myivät
Nebukadressarin vankien
suurisilmäiset jälkeläiset punotuilla tuoleilla
julkisivun julisteiden luona kirjavasulkaisia mantelipähkinöitä
ruskeassa sokerissa.
Joku taas sukelsi välähtelevään rapaan,
jota valo valeli keskellä rotujen
erimuotoisuutta ja välimatkoja. Monen
vuoden kuluttua kosmopoliittinen humaltumisesi
kääntyi utopian tuhoutumiseksi kokonaan
kauan sitten (jopa mitättömällä ponnistuksella),
ekstaasin säälittävän kiistämättömyyden käyttäytymisuneksi.
Kaiken kaikkiaan, fiasko ja turhanpäiväisyys,
näyttivät, kuten on tapa,
kiihkottomuuden ehdolta, jossa olet
yhtä itsesi kanssa
kuunnellessasi Bobin äänitettä,
The cream of Clapton.
Joku avasi silmänsä terassilla
kesällä keskipäivällä, kyhäsi niistä
näkemisen, ensimmäisen katseen
(eräillä se säilyy aikuisuuteen saakka), kykenemättömän
huijaamaan: koira Džulbars
pihan uumenissa, erämies, granaattiomenapensas.
Juuri silloin
tunsit, että lähikuva
ottaa tilan haltuun kummaltakin puolelta, –
havainnoitavan esineen ympäriltä ja katsovan
ympäriltä. Haudantakaisen
kosketus, joka uhoaa kylmää soliseville ohimoillesi.
Aarnikotka kävelee luolan päällä. Vesitorni
seisoo syrjässä, kuin
ilmentäen itsessään
paikkaa, jossa se seisoo.
Kolmetoista tapaa nähdä Ferganan tomu.
Kolme narkkista okraisissa sandaaleissa kävelee ohi,
Karang, osmon (6), sanoi yksi heistä,
oikeanpuoleinen, (mutta kaksi muuta vaikeni, ikäänkuin ääni
olisi heti ollut kaikkien kolmen), ikäänkuin ”se”
olisi ensi kertaa puhjennut yllemme (heidän ylleen),
katsokaa, vau, taivas.
Marssivat puhelinpylväiden ohitse,
(matkalta kotiin tai –
päinvastoin, mitä väliä, trubaduuri).
Jonkun jälkikasvu hyppi veteen
oikealta rannalta, hätistellen
parveilevia mehiläisiä takiaisen piikeissä, –
jokin kostea milloin avautui, milloin sulkeutui
nurinkäännetyssä laaksossa, kuin suuri silmä,
joka räpytteli vähän
tavallista hitaammin (mitä
syvemmälle eristykseen, sitä ylemmäs korkeuteen)
hiekkakellon keskiosassa, joka kuhisi
pikkupoikien napojen kohoja.
Vierashuoneeseen tunkeutui auringonvalo,
koulutettu, kuin vainukoira, myskiseen
äänettömyyteen tuuletettavissa huoneissa,
jotka eivät ikinä aikuistu,
ja illan suussa savipenaaleita
kiertelivät, sanotaan näin, suufilaiset yöperhoset
kerosiinilampun akselin yllä
kuin tuoksuvaa taatelia ramadanin aikana.
Kuka on mies (nainen), puskemassa lammasta?
Tämä tyyppi, naapuri, ystäväsi, elvistelijä,
asui vastapäätä vanhempien (sinun) taloa;
viisitoistavuotiaina kiistelitte
neroudesta elokuvassa, syvyyden
näyttämiseen kuvaruudussa, hän sanoi,
tarvitaan diagonaali kulma.
Puhdas relikti cinegrammin kerrostumissa
(luki Jean Epsteinia jo neljätoistavuotiaana –
tämä cherubino näytti laihalta, ansarinpehmeältä,
mutta teki itsestään Baburin (7) soturia
ja kompastui ankarimman elvistelynsä hetkellä
joka kerta, ehdottomasti tasaisella paikalla, kuin ilma
olisi kampannut hänet
ja punastui sakeasti aataminomenaan, nielurisoihin saakka
kiukusta, kuin foinikialainen purppura,
ja aika kääntyi, ei olemukseltaan, vaan olevaisen
ominaisuudelta, kuin ensi kertaa laguunin rannoille ryömivällä,
jossa velhot katsovat alas lantaläävässä).
Vuonna 1966 kesäisessä auringonlaskussa,
tähdettömässä (kun
Kaiser Beckenbauer teki Englannissa maalin
jalkapallon maailmanmestaruuskisojen semifinaalissa), ampui
kyläkoulun takapihalla umpikujassa
kuolemansairaan lammaskoiransa
(antoi sille nimen T. Rex,
kuten esihistoriallinen hirviö,
joka oli ennalta ennustanut Marc Bolanin)
isoisän kaksipiippuisella. Sinapinvärinen vinttikissa
laskeutui liuskekatolta
alas polkupyörälle, vesikraanaan nojaavalle,
lothringenilaisen talonpoikaisnaisen
vihreän-vaaleine silmineen –
pitkällisesti, kaksi päivää ennen roviota
”Leivosessa” (8), tai Bressonin leffassa (9). Etelä,
missä joku on ilmennetty, kun häntä ei ole.
Kärähtänyt haisujumalanpuu, ei ihmisiä, helle
ei hievahdakaan, ”tuuli
odotti hymyäni”, Mario Luzi. Mutta äkkiä
tämä katon naukuva pikku peto katsoi sinua,
ja näit kissan, sinua tuijottavan,
kuin sen katse olisi palauttanut sinulle näkemisen; heti
kuului jonkun ääni sepposen selällään olevasta ikkunasta,
leikkasi ihmisettömyyden pois sulavasti ja nopeasti, kuin
kivuttomasti bambuterällä tehty sunnaatti,
ympärileikkaus ja viisivuotiaan pojan hämmästyneen
vaimennettu huuto. Syrjässä häivähti
kaadetun plataanin kahinan ääni:
heinäkuun helteessä hukkuu sydän
paikoissa, joissa haaskaa syödään raikuvasti.
Juuri silloin alkoi tuuli puhaltaa hymyillen
kuin jo aikoja sitten kuollut firenzeläinen, Campo di Marte,
”Tätä pelkäsi – tätä halusi” (10), Hannibal de Breotes
on kuollut, Antoine de Mouchin on kuollut, Charles Swan kuollut,
Adalbert de Montmorency kuollut, Bason de Talleyrand kuollut,
Costene de Dudoville kuollut. Periaatteessa, paikkoihin
joissa on vastikään saavutettu tasapaino, asettuvat
hetkessä mustat aukot, hädin tuskin kuuluu ”pöllöjen putoilua”
pumpuliseen untuvaiseen maahan,
niin kutsuttu samankaltaisuuksien salamyhkäisyys. Paideuma. Yksi
valoläikkä värisee yhä ikkunan
suorakulmion oikeassa yläosassa, jostain syystä
tummansinisen kuin Krishna.
Koulunpihan jalkapallokentällä
klanit kaverit potkivat palloa ”kärjellä” ja ”lappeella” –
niiden monista huudoista
erottuu yksi sana
äänihuulten hammaslaitaisena kirvelynä: zor (11).
Joku, selvästi ja perusteellisesti narkkis,
paahtunut kuin koditon, keski-ikäinen,
piilottaa savitiiliparakkien aukossa
pyramidimaisten poppelien väliin
krääsän myöhäisiä säväreitä varten
tulitikkurasiaan, jota pitelee
kahdella sormella, keski-
ja etusormella, kuin
aikoisi pelata noppaa: nopanheitto
poistaa kuitenkin sattuman?
Ja tämä kaavio toistuu kaikkina aikakausina
kaikissa sukupolvissa.
Musta sudenkorento sätki vikkelästi
kivihiilisoran yllä viiden mehiläisen keskellä,
niiden aerodynaaminen arkaaisuus autiotontin pätsissä,
ikäänkuin jos Derain suostuisi viivyttelemättä vastaamaan
Rene Crevelin kysymyksiin ränsistyvistä fauvisteista.
Unitauti, alkufergana –
ei-mikään, luvuiksi puettu, kuten sanoi
eikä sanonut Gongora, kunnes
Sergei Loznitsan elokuvassa ”Maisema”
rapiseva ääni käy kuvan takana läpi ”lukuja”:
Varvara kuoli, Sonja
kuoli, Kolja Jermak
kuoli; talviaamussa
ympyräpanorointi ilman
lähikuvaa, pisteen synnyttävää (kun
kamera perääntyy katsojaa kohti, takaisinpäin)
hukkuu lumivalkean pellavan kuoppaan.
Kaupunkilinnoituksen takana raapii koko ajan
näkyväisyyttään yksi ja sama savitiiliaita, sänkinen, kasvoton,
kuin joku olisi unohtanut
sen esineen nimen, jolla leipuri
tekee vedellä pirskoteltuihin,
raakoihin rieskoihin reikiä
unikon- ja seesaminsiemenille. Bahmal,
sametti, liivit tummalla nauhalla,
Margelanin synnintekijättärien ruumista peittävä kangas
buurisodan jälkeen (että pitääkin, tähden
käteisellä niin paljon melua, – Ingrid Jonkerin isoisien
veri, hiki ja kyyneleet ovat tarpeen
timantin ”panemiseksi syrjään”). Kaikkiaan,
lapsuudesta asti lapsi tuntee, että loppu odottaa,
että tämä lopun ylenpalttisuus voi vain jatkua
(Mitä tämä on, viileitä leffoja? –
joku kysyi sinulta nyt –
Amer Zajmesin ”Juudaksen tarina” ja
Robbe-Grilletin ”Kuolematon”,
Marmarameri Anatolian auringon alla).
Vayu, vuoristokylien takapihojen ja puoliarojen tuuli,
kuin kuohkean tomun atleettinen aukko
iski heti kahdella (kurkkuun, niskaan)
torvimaisella kääpiöpuulla, polviisi asti
vihuroivalla: kahdeksi jakautunut pilvi, viuhkan
tylppäkulmainen viuhahdus,
tyypillinen etelälle vesimelonipellon luona, tyhjillä tonteilla.
Taivaalta laskeutui hämärä (Wilhelm Meisterista?). Joku
huiskutti tuntemattoman perään oikealla kädellä,
kuin olisi tällä liikkeellä valaissut pimeyttä
vieraalle, että tämä näkisi portin
viinirypälekujan alla, kävelykadulle
vievän veräjän, joka virtasi puoli vuosisataa sitten
ajotielle, vasemmalta,
joka taivutti hautausmaan porttia ja kellotornia, –
reitti, joka suoristui mutkassa (oikealle)
lentokentälle ja kauemmas nuolimaisena ammuksena
Alabasterikallioiden ohi,
tökäten puisen Vuadylin himmeään silmäterään,
viisikymmentäluvun piirikeskukseen.
Andre Derain antaa kuten ennenkin haastattelua Rene Crevelille,
ja villitaatelin ripsireunainen hahtuva taivaallisessa valossa,
nähty kesäunessa, kello kolme iltapäivällä,
pyörteilee yhä vain silmiesi ohi.
Miten epämukavaa, hän sanoo, asua paikoissa,
missä monet asiat muistuttavat tulevaisuudesta,
miten pikkupojan on helppoa ja kivaa
”Babornamessa” (12) isän luona kyyhkyslakassa, molemmat
vehnänvärisiä, vähän Baktrian terrakottaa
vaaleampia; miten vaaratonta ja
mukavaa ilman rämähteleviä frankkeja, ilman
tulevaa (toistaiseksi) Andižanin kapinaa
vuonna 1898. Vai vielä,
joku vastaa, entä
ruhtinaskuntien välinen teurastus Kuvasai-joella,
taistelu elintilasta paikallisten
karlukki-pikkukuninkaiden välillä. Myöhemmin
seisoit Gramscin haudalla
Pasolinin asennossa lähellä Testacciota.
Tämä juuri on fabula kunnollisuuden kärjistyneenä
muotona dialogisen kumppanisi
hedelmättömyyden edessä – ajan,
jonka ylimäärä ei salli mennä sen äären yli,
jonka poissaolo sallii mennä sen rajojen yli, missä
kuuntelet Creedencen ”Pendeliumia”, tai katsot ” Mouchetten” (13),
tai muistat, miten tanakkajalkaiset pyykkärit
hakkaavat valkopyykkiä Šura-sailla
Alain vuorijonon nauhalumien taustalla?
_________________________
- Tšek-Šura – kortteli Ferganan etelälaidalla. Suoraan käännettynä uzbekin kieleltä tarkoittaa ”Keskusteluja laitakaupungilla”
- it (uzb.) – koira
- keskiaasialainen kalotti
- Dino Buzatin romaani
- keskiaasialainen malja
- karang, osmon (uzb.) – katsokaa, taivas
- Babur tai Babor, koko nimeltään Zahir-ud-din Mohammad Babur (1483–1530) oli keskiaasialainen hallitsija, joka perusti Intiaan Suurmogulien valtakunnan. Hän polveutui Timur Lenkista ja Tšingis-kaanista ja hallitsi alueita Ferganassa, mutta hävittyään ne uzbekeille valloitti Intian
- Jean Anouilhin näytelmä
- Jeanne d’Arcin kärsimys
- italialaisen runoilijan Mario Luzin (1914 – 2005) runon viimeinen rivi
- zor (uzb. slangi) – vittumaista
- Babur kirjoitti omaelämäkerran Baborname tšagatai-turkiksi. Teos käännettiin persiaksi Akbarin valtakaudella ja englanniksi vuosina 1921–22
- “Mouchette – raiskattu” on ranskalainen Robert Bressonin ohjaama elokuva vuodelta 1967
Šamšad Abdullajev (1957) on uzbekistanilainen runoilija, proosakirjailija ja venäjäksi kirjoittava esseisti. Yksi arvovaltaisimmista moderneista runoilijoista venäjänkielisessä runoyhteisössä. Monien venäläisten kriitikkojen mukaan Šamšad Abdullajev vaikutti merkittävästi venäjän runollisen kielen kehitykseen ja versifikaatioon yleensä. Mukana Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa (1997). Monien merkittävien venäläisten palkintojen voittaja, mukaan lukien Andrei Belyi -palkinnon (1993). Hän on saanut Joseph Brodsky -säätiön stipendin vuonna 2015. Šamšad Abdullajevin runoja on jo käännetty suomeksi ja ne on julkaistu kokoelmassa Kuka puhuu (1997).
sivuvalo platform 