[castellano]
Idalia Sautto
Käännös: Emma Toukonen
Kissat eivät tiedä vanhenevansa (katkelmia)
Pitkäjänteinen projekti
Isäni keräsi kukonkorallipuiden sadon kesäisin. Kuljimme useiden kortteleiden läpi kohti katuja, joiden nimet alkoivat numeroilla eteläsatakaksikymmentä, kunnes saavuimme pesäpallokentälle, jonka ympärillä kukonkorallipuut kasvoivat. Tehtävä oli vaivalloinen, välillä isäni nosti minut olkapäillensä ja heitti maahan palot, joiden sisällä oli punaisia papuja. Minun on täytynyt olla noin seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, koska siskoni oli vielä vaunuissa.
Kun palasimme kotiin, pesimme pavut ja laitoimme ne astioihin. Kukonkorallipuiden etsiminen ja palkojen kerääminen oli työ, joka vaati aikaa. Isäni haaveena oli omistaa jonain päivänä Acapulcosta talo, jonne hän teettäisi verhot kaikista keräämistämme pavuista. Koko perheen muutto Acapulcoon oli unelma, josta silloin tällöin puhuimme.
Jossain vaiheessa emme enää menneet etsimään kukonkorallipuita. Papuja oli jo riittävästi, ja tuntui järjettömältä jatkaa niiden keräämistä, jos niitä ei lopulta käytettäisi. Kukaan meistä ei myöskään harkinnut enää kaupungista satamaan muuttoa.
Aika kului, vanhempani erosivat, äitini jäi kanssamme kaupunkiin, isäni muutti Acapulcoon, eivätkä pavuista tehdyt punaiset verhot ikinä valmistuneet. Kukonkorallipuiden papuja säilytettiin vielä muutamien vuosien ajan isoissa ja korkeissa Hard Rock Cafen juomalaseissa. En tiedä, katosivatko ne sen jälkeen jonnekin vai päättikö isäni viedä ne jonain päivänä mennessään. Mihin päätyvät esineet, jotka ensin edustavat tulevaisuuden toiveita mutta muuttuvat sitten roskaksi?
Jos on olemassa jokin alku pitkäjänteisille suunnitelmille, luulen, että ensimmäinen sellainen omassa elämässäni oli kukonkorallipuut. Ne olivat yhteinen ja samalla ensimmäinen projekti, joka ei koskaan tullut suunniteltuun päätökseensä. En muista olleeni turhautunut. Kukonkorallipuiden pavut kaapin vitriinissä kiinnittivät kuitenkin huomioni. Ne tuntuivat konkreettiselta todisteelta jostain, joka ei ikinä toteutunut.
Lapsena ajattelin, että jokainen suunnitelma tai projekti muuttuu todeksi ääneen sanottaessa. Papujen näkeminen vitriinissä sai minut kuitenkin ymmärtämään, ettei haaveilu riitä, vaan tämän lisäksi on tehtävä vielä monia asioita, jotta projektit todella toteutuisivat. Koen silti, että kaikista tärkeintä on halu pitää suunnitelma elossa.
Joskus ajattelen, että toimitan kirjoja vain voidakseni kuvitella projektien valmistuvan. Eilen sain viimeisimmän Pitzilein Booksin toimittaman kirjan itselleni. Tunsin uudestaan halun jatkaa tarinoiden luomista ja kirjojen tekemistä ympärilläni olevien ihmisten kanssa. Tästä elän, siinä kaikki.
Pyhä Fermín
Kissani Fermín on asunut kanssamme nyt kaksi vuotta. Se on pieni valkoinen kissa, joka on jäänyt pienikokoiseksi, merkittävästi pienemmäksi kuin Pantro. Fermínillä on lyhyet jalat ja pitkä karva. Kävellessään se näyttää siltä kuin sillä olisi löysät pussihousut jalassa. Sillä on punainen nenä ja isot sieraimet, joiden vuoksi sen nenä on aina räässä. Kun huomaan Fermínin naaman olevan likainen, puhdistan sen nenäliinalla ja lämpimällä tilkalla vettä. Ferminillä on pitkät ja valkoiset viikset; alaleuka vetäytyy taakse niin että kun se sulkee suunsa, saalistajan kulmahampaat jäävät ilmaan törröttämään.
Tabacaleran kauneimmalla kissalla on maailman pahin vika. Fermínillä on tapana pureskella kengännauhoja tai maton hapsuja, kankaat jotka tuntuvat miellyttäviltä ja syötäviltä, se ahmii ja kohta oksentaa. Näin se alkoi käyttäytyä tarkalleen vuosi sitten. Kaikki Isoldalta saadut ohjeet ovat osoittautuneet hyödyttömiksi: “laita chiliä kengännauhoihin, mikä aiheuttaa sille huonovointisuutta. Laita piiloon kaikki, jota se voi pureskella. Älä toru sitä jatkuvasti.” Mutta vaikka kätken ja varastoin tavaroita, löytää Fermín aina jonkun kankaan, jota se pystyy syömään.
Keittiössä rätit, kylpyhuoneessa pyyhkeet, olohuoneessa tyynyt, makuuhuoneessa yöpaidat. On joitain asioita, joita se ei halua purra, kuten hiuksiini kietomani pyyhkeet. Olen löytänyt niitä lattialta, mutta niissä ei ole jälkiä, ihan kuin se nappaisi ne pureskellakseen ja sitten katuisi sitä tai purisi niitä ensin, mutta lopettaisi kesken kankaan materiaalin tai hajun vuoksi. Olen pohtinut olisiko tässä vastalääke, mutta en onnistu keksimään, mikä se on, nihkeän kostea tuoksu vai itse kangas.
Siskoni uskoo, että kissat ovat omistajiensa peili, että ahdistus heijastuu niistä. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut tällä tavalla käyttäytyvää kissaa, minkä vuoksi en voi olla tulkitsematta käytöksen johtuvan minusta, ei Fermínistä. Jos lakkaan olemasta ahdistunut, lopettaako kissani kankaiden syömisen? Kuvittelen, että etologin tapaaminen on samankaltainen kuin tapaaminen terapeutin kanssa vain sillä erotuksella, että kissan omistaja hakeutuu terapiaan kissan oireiden vuoksi. En tiedä, mitä tapahtuu nyt kun lähden lomalle. Ehkä Fermínin olo kohenee.
Jos minä olen Fermínin ongelma, mitä tästä pitäisi seurata?
sivuvalo platform 