Carlos F. Grigsby
Käännös: Emma Toukonen
Tuntematon alkuperä. Otettu Casapais-lehden sivustolta
Kaipasit sanastoa
kasvielämälle ja ajattelit
ikkunan olevan tapa
olla maailmassa
sieltä kumpuaa vakaumuksesi
jonka mukaan matka
on määränpäätä tärkeämpi
kiitos pilvien muodon
soikion läpinäkyvyyden takana
ja iltahämärän oranssien
sisälmysten ja sen, miten
nopeus himmentää
todellisuuden
puhtaita muotoja
koko elämäsi ajan
ponnistelit nähdäksesi
etkä koskaan tajunnut
että maisema olet sinä itse
Rilke ja koirat
I
Valokuvassa Rilke esiintyy avioparinsa Rodinin vieressä.
Kuvassa on myös kaksi koiraa. Runoilijalla vaikuttaa olevan läheisemmät välit piskiensä kuin
kuvanveistäjän, silloisen idolinsa kanssa.
Miksi? Rodin on taiteen ruumiillistuma; koirat inhimillisempiä.
Rilke mainitsi ne kirjeessään,
kirjoitti runoja koirista
jotka olivat myös hänen lemmikkejään.
Näin heidän kesken hän piti Prinziä ja Lordia
todellisina ystävinään.
II
Tänään näin kadulla ranskalaisen bulldoggin,
mustan, jolla oli ystävälliset kasvot
huolimatta ujosta ja hermostuneesta luonteestaan.
Omistaja oli pukeutunut vaaleanpunaiseen paitaan
ja hänelle – aivan selvästi – lemmikin
ulkoilutus oli kuntoilua.
(Myös koiran panta oli vaaleanpunainen.)
Kiinnitin huomioni tähän
kieroutuneeseen kristilliseen
eläinlajien kolonisaatioon:
toisen olennon vääristämiseen
oman itsensä näköiseksi.
Pohdin iloja, joita
he kokevat, nivel-
kipuja, näkö-
häiriöitä. Kaikki tämä jotta viihtyisimme.
Silti sanojeni vastaisesti tunnustan
että on koirarotuja, joiden kauneutta ihailen.
Chow chow, leijonan ja karhun risteymä,
buddhalaisten temppelien muinainen vartija.
Siperialaiset rodut, oikeita susikoiria.
Vai kultaisetnoutajat, minua parempia uimareita
ja varmasti parempia ystäviäkin.
Muutenkin minua on aina huvittanut
miten lyhyet koirat käyttäytyvät
lyhyiden miesten lailla
aina haukkumassa
pituutta korvatakseen.
III
Rilken mielestä oli vastenmielistä
miten olemme tehneet ne niin riippuvaisiksi meistä
tavanmukaisella pateettisuudellamme. Nykyajan koira
elää syrjässä omalta olemukseltaan: katse ja tavat
inhimillistettyinä harhamuunnokseen asti.
Myöhemmin heidän ollessaan jo matkalla takaisin
omistaja kiskoi talutushihnaa voimalla
Samalla kun bulldoggi tunnusteli puuta
kuonollansa, joka taitaa olla sille
kättä tärkeämpi.
Mieleeni muistui Goya-maalaus,
jossa koira vajoaa
kolkkoihin dyyneihin
– ihmisrakkauden dyyneihin.
Maanalainen
Niin kuin näemme kasvit ainoastaan
vyötäröstänsä ylöspäin
ja silkkaa meren pintaa
kutsumme mereksi,
niistä havaitsemme vain
sormenpäitä
nousemassa maasta.
Kutsumme niitä tryffeleiksi,
punakärpäsiksi, rouskuiksi,
sieniksi, mutta
niiden oikeat vartalot
– rihmasto – ovat maan alla
kuin laajat lankaverkot
ne ovat metsää metsän alapuolella
olematta sen vuoksi kasveja tai eläimiä
vaan oma valtakuntansa.
Emme välitä siitä, että ne syöksevät tuhansia
miljoonia itiöitä ilmaan,
jotka laskeutuvat kaikkina aikoina,
minä tahansa hetkenä,
terälehteen, tuulilasiin,
nenän päähän.
Ja näin ne levittävät
maanalaisen imperiuminsa
nämä eliöt, jotka jyrsivät
kuolemaa, jonka ne osaavat sulattaa
ja palauttaa sitten elämäksi.
Ne ovat kirjaimellisesti hiivaa
joka antaa leivälle muodon,
oluelle maun,
ja saa viinirypäleen humalluttamaan meidät.
Ja mitä sanoa niistä, jotka avaavat
havainnon portit…
Mutta näkemisen etuoikeudella
on harmaakaihia. Kasvi, meri,
rihmasto. Kaikki silmän
valossa muuttuu synekdokeeksi.
Luolat
Olettaen että selviämme
itsestämme ja että tämä kaunis
sininen maapallo jatkaa kiertoaan,
olettaen että saavumme tähtiin
kaukaisuudessa ja hapuillen
kohtaamme vieraan älyn,
ovatko ne kuten mustekalat
mielet lonkeroissaan? Turha
arvuutella. Joka tapauksessa kosmisten
naapureidemme edessä, mitä hyötyä meille on kirjoittamisen
köyhästä taiteesta? Ehkä he ymmärtävät
sorinaamme,
järkeä pullistuneiden otsiemme takana
ja apinan tähtien alla juonimat
matematiikat. Mutta osaisivatko he lukea meitä?
Epäilen että eivät. Ja silti
tänään aloin pohtia
kirjoittamisen merkitystä
ja ymmärrän kirkkaasti että jokainen kirjoittaa
välittääkseen jälkeentuleville
millaista oli olla ihminen hänen aikanaan,
ja miltä näytti rakkaus hänen kulttuurissaan
ja, jos on tuuria, tulee paljastaneeksi jonkin pienen,
puolueellisen, osittaisen totuuden,
joka jälkeentulevan ja sen jälkeentulevan
maailmaa vähän valaisee.
Maalaamme siis edelleen luolissa,
mutta pikkuhiljaa kehittyen.
