Mehdi Ghasemi is PhD from the English Department at the University of Turku, Finland. He is a postdoctoral researcher at the University of Tampere, working on a project, entitled “Toward a More Inclusive and Comprehensive Finnish Literature.” He has already published four scholarly books, twelve papers in peer-reviewed scientific journals in addition to two fiction books, entitled Flight to Finland: A Noveramatry and How I Became A Finn: A Noveramatry in the form of noveramatry (a combination of novel, drama and poetry all in one line on the issue of immigration). He is now writing his third noveramatry, entitled Blurring Finnish-Russian Border: A Noveramatry.
Photo: Roxana Crisólogo

Vidha Saumya is a drawer, cook, and a bookmaker. She seeks visual interest in the idea of congregating bodies, popular culture and the notion of deformity. She has held solo exhibitions and participated in group exhibitions in Lahore, Mumbai, Helsinki, and Tampere. She is currently pursuing a Master’s Degree in Visual Culture and Contemporary Art at Aalto University, Helsinki and is a member of Museum of Impossible Forms, Helsinki.

These poems are part of the project Monumentless Moments – The Utopia of Figureless Plinths, supported by Kone Foundation.

vidhasaumya.wordpress.com

THEM

A group of international classmates stayed once in a house together
At one time there were 10 of them
Divided in rooms under one roof
On the beautiful island of Guidecca
It was such an international group
All had blonde hair
Except those two
Who didn’t even have light skin
And good lord when they left
Using the shower
The beige bathroom floor looked like a mosaic
With their jet hair
Now dog hair is fine one’s sofa
Ones clothes, guest’s clothes,
Dining table,
Chairs,
Bed,
Bathroom,
Wherever… That’s how it should be
It’s really rude to treat a dog like an animal
You must accept it with all grace
Feed it well,
Give it a human name
Those two?
Them you can call Indians

…

MY HUSBAND

My husband has a peculiar face
He has kind eyes, sincere too
Beautifully shaped eyebrows
His lips are not so visible,
You see he has a full-grown beard
I like it very much, I don’t let him shave
Is that why he is picked out for a random check?
He now has a breathing machine
Which looks like just about anything
Is that why he has to open it and show?
Assure?
His laptop, poor Steve, on the desktop of this minimalist machine is a plethora of screen
shots and grant applications
Final, final 1, last and final, ready to send
Is that why, it has to be logged in and checked
And his laptop bag, you know the best I could find before he left for the West
From an international brand nevertheless
All of fourteen thousand
But the bag doesn’t display its price tag, nor its function, it displays the man who just had
it on his shoulders and had emptied it put and placed it carefully on the conveyor belt
Hoping he had not left in by error
A cutter, a pair of scissors or a matchbox
Because no bearded brown man, with a name that rhymes with Allah Hu Akbar
Could have ever used a cutter to cut paper, scissors to cut cloth or a matchbox to light a
fireplace
Every time we travel, I think of multiple Hindu names he could be given in case of
emergency
I think of what will he do by himself if at all he’s detained
I think and think and think of various consequences
Submitting my thesis or becoming an influential artist is the least of my worries

Aya Chalabee on Suomessa asuva irakilainen kirjailija. Hän on julkaissut vuonna 2014 novellisarjan arabiaksi ”Ei aurinkoa Bagdagissa” ja osallistunut Suomessa runotapahtumiin lausuen runojaan ja lukien novellejaan.
Hän valmistelee seuraavaa novellisarjaa, joka on vielä nimetön. Chalabee on kääntänyt arabiaksi suomalaisia ja kansainvälisiä runolijoita sekä klassisia ja moderneja novelleja. Hän on myös blogikirjoittaja ja taidemaalari.

Kuva: Dina Subhi
http://chalabeeaya.blogspot.fi

Tanya Tynjälä (Peru) is a science fiction and fantasy writer based in Finland, specialised in children and young adults. She has a Master Degree in French as a foreign language. Beside children books, Tanya has published the flash fiction book SUM (2012) and (Ir)Realidades (2017). Her story “El Ritual” (Rituaali) was included in the book Suomalaisia Saunanovelleja (2017, Aviador). She also writes a travel blog: Piedra que corre sí que coge moho and is editor in chief of the Spanish language for Amazing Stories Magazine. Sivuvalo is very honored to publish “Law Zero” and “Like Unicorns” translated by Marlon James Sales. “Dont switch off the light” was translated by Tommi Tynjälä

 [Español]

Law Zero

Receiving the Nobel Prize only made his schizophrenia worse.

That same evening, he confessed to Ajeeb (the only one capable of listening to him without any prejudice) that life was causing him so much pain. He broke into sobs like a young boy. Ajeeb did not embrace him, since he thought that his metal body would only bring more chill to the already frightened Genius.

The autopsy read, “Death by overdose of bio-modified benzodiazepine.” Ajeeb took care of administering it to him every night. It was the only substance that could relieve the chronic insomnia that rattled the Genius.

When the authorities interrogated him, Ajeeb stared at them blankly. He then responded with a calm and monotonous voice that so characterized him:

“They shoot the horses. Don’t they?”

DON’T SWITCH OFF THE LIGHT

Little Pedro simply asks for the light not to be switched off when he goes to bed, he refuses to give any explanation. His parents have tried everything, entrusting him with the guardian angel, making fun of him telling he is already a big boy, threatening, psychotherapy. Nothing works. The psychologist does not believe in a trauma. Apart from this detail, Pedro seems very calm and happy. The psychologist advises the worried parents to wait; surely it will pass when he gets older.

Little Pedro only sighs and asks for the light not to be switched off without telling why. His parents would not understand. He is not afraid of anything. It is that stupid hairy monster who hides under the bed that is afraid of darkness. If they turn off the lights, it gets with one jump under the blanket of poor Pedro. And who wants to sleep with a trembling and weeping monster?

LIKE UNICORNS

The girl shyly peeked through a hole in the fragile ice, just enough to see the immense creature that there stood. ¿Did she create it herself? The creature was accompanied by two smaller ones. “They must be her babies,” the girl thought.

The creature was waiting patiently for something to happen, something the girl did not seem to understand. Its babies were skipping about and playing as they tried to push and bite one another. The girl smiled. All of a sudden, one of the babies lifted its head and looked directly at the place where she was hiding. She got frightened. She wanted to escape. But there was something stronger than fear that made her stand still and hold her breath. It was curiosity. The little one came near her, its curiosity about her also piqued. Would it get frightened? Once it reached the place where she was hiding, it drew its snout closer (she imagined it to be very cold) and sniffed her. The girl saw its little black eyes and its fur that was as white as the snow around them. She realized that she had never seen something as beautiful. She tried to touch it.

The creature let out a roar that sent shivers down her spine. It went away and trotted towards its mother.

The girl ran as fast as her short legs could take her. Upon reaching the hatch of her shelter, she hurriedly placed the palm of one of her gloved hands onto it. The hatch recognized her and let her in. She did not even bother to stay in the disinfection chamber. The computer flashed a warning. She could not afford to wait. She needed to tell it to everyone. She found her family eating the evening meal. They turned around and looked at her. She did not even remove her diving suit.

“I saw a polar bear! I saw a polar bear!” She shouted enthusiastically.

Her mother wanted to reprimand her for entering the house with the suit still on. It must be full of God knows what radiation from the outside, but all she could do was smile at her innocence. The girl’s older brothers were the ones who began making fun of her.

“Everybody knows that polar bears don’t exist! Soon you’ll be seeing ghosts!”

Razan Abou Askar is a Palestinian-Finnish independent artist living in Helsinki. Her studies of English Language and Literature, as well as a love for art, which runs in the family, reinforced her artistic interests, especially in terms of writing and performance art. Growing up abroad and having been born to a family who emigrated from Palestine to the Middle East and Europe long ago, Razan explores in different ways what it means, emotionally and psychologically, to be caught in between these different worlds. The quest for individual liberty and contemporary women’s socio-cultural circumstances are some of the issues inspiring her to write a number of short stories and poetry.

Photo: Sepideh Rahaa

strip 

strip

the outer layer

I want to strip

and not feel naked

or vulnerable

peel the skin that smells like reproval

I want soul I want heart

see this body go mural

strip

the thought of shame

I want to strip

away my name

cover skin with soil and cause turmoil

in this game

called blame

strip

the borders

drawn around an earth bound to

nations

mistaking unity for infantry

confusing “normativeness” for “naturalness”

enemies

or neighbours

—selfsame turning of tables

strip

the socialisation into maleness and femaleness

I want to strip

me

and wear you

till we become undifferentiated

till I no longer need to strip

to be naked

with you

Saad Hadi (Iraq)
Käännös: Anne Ketola
Kuva: Zoila Forss

Matryoshka, eli Maatuska, on hurmaavan kieroutunut tarina yksinäisyydestä. Se kertoo sekä eroottisesta himosta että kaipuusta tulla kuulluksi; niin suuresta halusta tulla toisen ihmisen huomaamaksi, ettei enää haittaa, vaikka tämä toinen ihminen ei olisikaan todellinen. Kääntäjälle tarina on varsinainen herkkupala. Hadi kuvailee tarkasti sekä märkää halua että pölyistä pitkästymistä.
Tarinan tempo vaihtelee ja pitää lukijaa otteessaan aina hämmentävään loppuun saakka. Käännökset on tehty kirjailijan itsensä tekemän englanninkielisen raakakäännöksen pohjalta, jota kävimme yhdessä läpi. (Anne Ketola).

[English]   [عربي]

Maatuska

Nainen avasi muovipussin, ei paljon nyrkkiä suuremman, ja kaatoi pulverin pieneen lasikulhoon. Hän kaatoi lasillisen vettä jauheen päälle ja hämmensi seosta, kunnes jauhe liukeni. Hänen ei tarvinnut enää lukea ohjeita pakkauksesta. Toimenpide oli helppo – kuin valmistaisi kupin teetä tai kahvia tai lasillisen mehua. Kun seos muuttuisi kokkareiseksi, hän lisäisi siihen pari tippaa nestettä pienestä pullosta jonka oli muovipussin mukana saanut, ja jatkaisi hämmentämistä. Sitten hänen täytyisi laittaa kulho jääkaappiin kymmeneksi tunniksi, jonka jälkeen siitä löytyisi pieni mies. Tämä outo otus tulisi nostaa varovasti, pestä keittiön hanan alla ja kuivata. Tämän jälkeen naisen tulisi viedä otus makuuhuoneeseen, asettaa se varovasti tyynyn reunalle, sammuttaa valot, sulkea ovi ja pysyä poissa. Muutaman tunnin kuluttua hän löytäisi sängyltään täydellisen miehen valitsemillaan ominaisuuksilla.

Tänään nainen yrittäisi tehdä normaaliaskareitaan. Hän suoritti toimenpiteen, nyt jo ulkoa opetellun, ja istui keittiöntuolille, joka oli makuuhuonetta lähimpänä. Kello oli kymmenen aamulla. Miehen ensimmäinen vaihe olisi valmiina iltakahdeksalta, jonka jälkeen nainen hakisi hänet jääkaapista ja veisi makuuhuoneeseen. Aamunkoitteessa, tai pian sen jälkeen, hän saisi mieheltä ensikosketuksen, ensisuudelman, tai ehkä enemmänkin, jos pulveri oli hyvälaatuista. Hän kuitenkin muisti ostaneensa keskilaatuista tavaraa rahatilanteensa rajoittamana.

Edellisenä viikonloppuna nainen oli mennyt kantabaariinsa ja asettanut kolikot koneeseen yksi kerrallaan. Pian hän oli nähnyt edessään valikon vaihtoehtoja; ei kuitenkaan niin montaa kuin hän oli odottanut. Hänen ei annettu valita rotua, pituutta, rinnanympärystä, painoa, peniksen kokoa tai erektion kestoa. Hän valitsi sen minkä vaihtoehdoista löysi: mustaa väriä silmiin, lyhyet varpaankynnet, keskikokoinen keho, kiharat hiukset, normaali hienhaju, kuparinen iho, paksu karvoitus rinnassa ja intiimialueella. Sen jälkeen hän valitsi ok. Pian hento pulveri valui säiliöstä koneen päällä. Pulverissa hän näki pieniä, sinisiä, vihreitä ja violetteja kuulia. Se tippui pieneen, metallivivun kannattelemaan muovipussiin, jonka kone lopulta asetti pieneen pahvirasiaan. Sama metallivipu noukki pienen pullon koneen takaosasta ja asetti sen rasiaan. Rasia suljettiin ja työnnettiin ulos reiästä koneen lasikuomussa, jonka takaa nainen tapahtumaa seurasi.

Hän valmisti kupillisen teetä, poltti savukkeen ja avasi radion. Oli tapahtunut lento-onnettomuus, jossain oli syntynyt kolmipäinen vasikka, ja toisaalla oli varastettu patsas. Hän vaihtoi kanavaa mutta ilmoille kajahti omituinen musiikki. Mitä hän seuraavaksi tekisi? Hän sulki radion, meni kylpyhuoneeseen ja istui WC-istuimelle. Hän riisuutui, kylpi, käveli alastomana makuuhuoneeseen ja asettui sängylle. Sitten hän pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, suihkautti hajuvettä, noukki sateenvarjonsa ja lähti.

Nainen ei tiennyt minne mennä, joten ensitöikseen hän meni supermarkettiin; vaelsi sen käytäviä, soitti sitten ystävälleen kolikkopuhelimesta, mutta linja soi ilman vastausta. Hetken aikaa nainen istui bussipysäkillä pienen puutarhan vieressä ja katseli putoavia lehtiä, joita syystuuli lennätti ympäriinsä. Aika kului hitaasti, joten nainen meni kantabaariinsa ja istuutui yksin hämärään nurkkaan. Hänen edessään oli peili. Nainen katseli kalpeita kasvojaan hörppien sitruunalla maustettua olutta; harmaita hiuksiaan, ryppyisiä silmiään tummien lasien takana, siroa kaulaansa joka peittyi vaaleanpunaisen paidan kaulukseen. Nainen kääntyi ja näki koneen, josta hän oli ostanut miespulverin muutamaa päivää aiemmin. Hän mietti, kuinka onnellisia olivatkaan ne naiset, jotka saattoivat asioida koneella milloin tahansa; jotka vain syöttivät rahat, valitsivat juuri haluamanlaisensa miehen ja tekivät tälle mitä ikinä heidän halunsa sanelivat. Kun miehen keho sitten alkaisi heiketä ja nuutua, laitettaisiin se jätesäkkiin hävitystä varten, tai jääkaappiin siinä toivossa, että se vielä virkoaisi, tai kenties se muumioitaisiin ikuisiksi ajoiksi maatuskarasiaan.

Nainen tilasi toisen oluen. Vanha tarjoilija toimitti sen pöytään ja lausui muutamia sanoja; joko nainen ei niitä kuullut tai sitten hän ei niitä huomioinut. Kun tarjoilija lähti, nainen pohti itsekseen, oliko mies vain kysynyt jotain vai kenties flirttaillut. Ei siinä mitään pahaa ollut; mies käyttäytyi samoin varmasti kaikkien yksinäisten naisten kanssa. Kun tarjoilija käynnisti vanhan nauhurin ja valitsi naisen lempilaulun, soi nainen tälle kiitollisen hymyn. Baariin astui mies ja nainen. He asettuivat salin toiselle puolelle. Pian seurasi toinen seurue, mies ja kaksi naista, jotka istuutuivat koneen lasikuomun eteen. Hän huomasi kaipaavansa juttuseuraa. Aiheella ei olisi niin väliä; hän vain halusi saada avata huulensa, liikuttaa kieltään ja lausua asioita. Voisiko hän tulla baariin huomenna olentonsa kanssa? Istuisiko hän miehen kanssa baarin nurkkaan, antaisiko hän miehen puhua ja kuuntelisi, vai puhuisiko itse ja laittaisi miehen kuuntelemaan? Kestäisikö miehen keho, heikkolaatuisine ominaisuuksineen, huomiseen, vai murentuisiko se sitä ennen? Nainen koittaisi olla käyttämättä miestä loppuun. Entäs mies joka parhaillaan istui baarin toisella puolella? Kykenikö hän täyttämään edessään istuvan naisen villeimmät ja oudoimmat toiveet? Oliko mies todellinen vai naisen käsien luomus? Oli miten oli, mies oli naisille mieleen: hän oli komea, tyylikäs ja hänen silmänsä hurmaavan tummat. Mutta millainen oli hänen äänensä sävy? Oliko se karkea vai pehmeä? Näitä sävyjä hän ei kuullut, sillä mies puhui hiljaa ja oli kumartuneena pöydän päälle/päällä lakkaamatta. Nainen yritti saada miehen huomion siinä onnistumatta. Eipä naisen ulkomuodossa mitään huomiota herättävää ollutkaan. Hän oli naisen rauniot, tai pikemminkin näiden raunioiden varjo.

Nainen tyhjensi lasinsa ja poistui. Vastaantulevien miesten katseita etsiessään hän haaveili niistä muodoista, jotka häntä tänä iltana odottivat; miehestä, jonka hän oli tehnyt, joka oli maksanut hänelle kuukausien säästöt. Ei nainen humalassa ollut, hän vain vaelsi syrjäisi katuja kuluttaakseen aikaa. Kotiin saavuttuaan nainen katsoi kelloa. Enää puoli tuntia, ehkei sitäkään, kun hänen kumppaninsa olisi valmis. Hän vaihtoi vaatteet, meni keittiöön ja katsoi ikkunasta ulos. Katu oli pimeä. Kiireisten kulkijoiden varjot lakaisivat jalkakäytävää. Nainen avasi viinipullon ja kaatoi pienen lasillisen, otti siitä pieniä siemauksia ja katseli kelloa malttamattomana. Tasan kello kahdeksan hän avasi jääkaapin ja nosti sieltä lasikulhon. Laskiessaan kulhoa pöydälle hän näki kulhon pohjalla pikkuruisen otuksen – hiiren mittaisen – paksun, tumman nesteen peittämänä. Tätä kummallista kehoa katsellessaan nainen tunsi häpeän aallon. Oliko tämä syntiä? Kuinka hän osaisi käsitellä moista olentoa kaikkien niiden yksinäisten vuosien jälkeen? Kuinka hän käyttäytyisi sen kanssa sängyn ulkopuolella? Entä kuinka se käyttäytyisi häntä kohtaan? Kuinka nainen selittäisi olennon olemassaolon, hänen äkillisen ilmestymisensä? Keksisikö hän miehelle elämäntarinan? Mitä elämä edes merkitsi väliaikaiselle esineelle? Olio makasi muodottomana kulhossa, availi jalkojaan joiden välistä pisti neulankärjenomainen uloke; sen vatsa oli turvonnut, kiharainen pää lepäsi rinnalla paksun nesteen tahrimana.

Nainen vei kulhon makuuhuoneeseen, asetti olion tyynylle ja sammutti valot. Hän palasi nieleskelemään viiniään hitaasti ja palasi ruumiillisiin haaveisiinsa. Nainen tekisi miehelle sitä ja tätä, taipuisi asentoihin joista oli vuosikaudet unelmoinut, kuiskisi miehen korvaan niitä villejä sanoja, joita hän ei eläissään ollut lausunut, nuolisi hikipisaroita miehen kaulalta, kuljettaisi kieltään pitkin miehen käsivarsia, hieroisi nenäänsä vasten miehen rintakarvoja. Nainen antaisi myös miehen tehdä hänelle mitä tahtoi; miehelläkin saattaisi olla villejä haluja. Haluja, jotka kiihtyivät nollasta kliimaksiin muutamassa minuutissa, kuten pakkauksessa oli kerrottu; naisen tulisi ainoastaan osata ohjaillan olennon viettejä. Nämä haaveet veivät naisen haaveissaan kauas, synkkiin metsiin, ennen kokemattomiin syvyyksiin, lennolle monikasvoisten enkeleiden kanssa.

Kun viinilasi tyhjeni, nainen ei enää halunnut toista; ei hän humalassa halunnut olla. Himonsa ääripisteen saavutettuaan hän ei enää kaivannut viiniä. Muutaman minuutin ajan hän seisoskeli parvekkeen ovella, hengitti sisään raikasta ilmaa, sitten horjui makuuhuoneeseen. Hetken hän odotti peilin edessä, sipaisi korvan taakse hajuvettä ja huulilleen punaa. Hän riisuutui, puki päälleen pikkuruisen yömekon ja kävi sängylle makaamaan. Hän yritti hahmottaa vierellään makaavaa arvoituksellista möykkyä. Oliko se todellinen vai hänen mielikuvituksensa tuotetta? Oliko hän suorittanut kaikki vaiheet oikein? Entä jos hän oli tehnyt virheen, mitä silloin seuraisi? Muuttuisiko mies tuhkaksi vai hirviöksi? Kuka senkin tiesi. Kysymykset olivat turhia nyt; kaikki selviäisi, kun nainen heräisi.

Mies avasi silmänsä ymmärtämättä missä oli. Hän koetti muistella mistä oli tullut, mutta ei kyennyt. Hänen muistinsa oli yhtä sotkua. Mies tiesi vain, että oli hämärässä huoneessa, että hän makasi kapealla sängyllä, ja että hänen vierellään makasi arvoituksellinen keho, joka hengitti vinkuvan äänekkäin henkäyksin. Hän riisui lakanan jolla hänet oli peitelty ja istuutui sängyn laidalla. Hän kurotti kättään hämärään, löysi tulitikkurasian, avasi sen ja sytytti tikun. Hennossa valossa hän näki naisen kasvot: ne olivat ryppyiset ja maalein tuhritut. Valkoiset haituvat peittivät otsaa. Näky muistutti tyynyliinalle sulanutta vahalohkaretta. Mies nousi, avasi oven ja astui keittiöön. Tuntui kuin hän olisi astunut ulos pitkästä painajaisesta, jossa hänen kehoaan kuljetettiin loputtomissa putkissa; jossa hänen kehonsa liukeni lasikuuliksi, jotka vaihtoivat värejään samalla kun keho jatkoi hajoamistaan. Tässä pimeydessä lukemattomien putkien verkko kuljetti mikroskooppisen pieniä hahmoja, joista jokainen näytti aivan häneltä itseltään.

Pöydältä keittiön keskellä hän löysi pullon ja lasin. Hän kaatoi itselleen viiniä ja joi sen nopeasti. Tämä rauhoitti häntä välittömästi. Keittiö oli puhdas ja siisti, mutta jostain kantautui outo haju, joka muistuttu mädän ruuan löyhkää. Pian mies huomasi, että haju tuli pahvirasiasta pöydällä. Rasian kannessa oli kuva alastomasta miehestä, aivan hänen näköisestään, ja sanoja kielellä jota hän ei ymmärtänyt.

Hän halusi syödä jotain, joten hän avasi puisen kaapin vierellään. Sieltä hän löysi lasipurkkeja, joista jokaista koristi naisen pää. Kun hän avasi ensimmäisen purkin, hän löysi sen sisältä pienemmän, ja sitten taas pienemmän ja niin edelleen, kunnes jäljellä ei ollut enää mitään. Sama tapahtui muiden purkkien kohdalla. Toisesta kaapista hän löysi purkkeja, joissa oli miesten päitä, silmät selällään. Hän avasi ne yksi kerrallaan, muttei löytänyt mitään. Jääkaapista hän löysi värikkäitä pulloja ja neliskanttisia kulhoja, joissa makasi pieniä otuksia, hyytyneen veren kaltaisen nesteen peittäminä.

Mies meni parvekkeelle ja pysyi siellä hetken. Kadulla ei ollut ketään, ainoastaan puita, jotka näyttivät jättiläismäisiltä mustilta päiltä. Hän ymmärsi olevansa yksin eikä tiennyt mitä tehdä. Hän palasi makuuhuoneeseen ja sytytti valot. Sängyltä hän löysi pienen ruumiin, nuken kokoisen; se kuitenkin näytti aivan naiselta, jonka hän oli herätessään nähnyt. Hän nosti kehon varovaisesti. Sitä peitti tahmea neste, joka haisi aivan samalta kuin pahvirasia keittiön pöydällä. Mies palasi keittiöön, asetti kehon neliskanttiseen kulhoon pöydälle ja istuutui sen eteen. Hetken kuluttua mies pohti itsekseen: Saattoiko tuollaisen ruumiin syödä? Ulkona puiden kahina jatkui ja muuttui käheäksi itkuksi.

_______ 

Saad Hadi on irakilaissyntyinen kirjailija, joka syntyi Bagdadissa vuonna 1965. Hän on työskennellyt toimittajana vuodesta 1975 ja hänellä on maisterin tutkinto taidehistoriasta Bagdadin yliopiston taiteiden tiedekunnasta. Hän on julkaissut arabiaksi yhteensä kuusi kirjaa: neljä romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Hän asuu Espoossa.
Suomennos: Anne Ketola

Zoila Forss (Peru – Suomi)
Valikoima julkaisemattomia runoja
Käännös: Zoila Forss

Nämä kaksi runoa kuuluvat toiseen runokokoelmaani. Ne syntyivät espanjaksi ilman erityistä tarkoitusta olla käännettyjä. Silti vahvasti monikielinen ilmapiiri ja aika, jossa olen, saivat minut tekemään käännökset.

Saadakseni suomenkielisen version valmiiksi minun piti “uudelleenkirjoittaa” teksti, lausua ja jopa laulaa sitä, ja sulkeltaa suomen kielioppiin, yhdessä mieheni, oikolukijani kanssa. Päättäminen monien vaihtoehtojen välillä ja nauttiminen uuden suomenkielen rakenteesta olivat avaintekijöitä.

Englanninkielisessä versiossa luotin Anne Ketolaan, joka osasi vertailla suomen- ja espanjakielisiä versioita. Kiitos hänen tarkkojen kommenttien ja varmojen päätösten, toinen runokokoelma, tällä kertaa kolmekielinen, valmistui.

[Español]  [English]

Ristinolla

Isä,
joka olet kaikkialla seisomatta missään,
sidon katseesi
tälle kolme kertaa kolme laudalle.
Kolme paperista kertaa kolme musteesta.
Pelatkaamme anteeksiannosta.

Tänään ei ole pakenemista.
Revontuli on bumerangi,
joka pakeni meiltä eilen,
ja nyrkkiini saapuu
kun veto auringon kanssa on voitettu.

Toimikoon tämän päivälehden reuna neliönä.
Ottakoon yhdeksän laatikkoa vastaan
sinun tahtosi renkaat
ja yksinäisyyteni rastit.

Me pelaamme anteeksiannosta,
siitä, joka painaa taskussani,
siitä, joka häiritsee kengässäsi.
Kaksi ulottuvuutta, vanhan paperin makuisia,
eivät tule merkitsemään pelin loppua.

Ole selviytyvä tähkä
kuohuvassa sateessa.
Tulen olemaan rautayrtin kukka
auringon kostossa.
Sanon sinulle,
unohduksen magma
ei osaa sulattaa meitä.

Isä,
koti laulaa olevansa vapaa olematta sitä
ja sen rintaa kynnän
tehdäkseni tilaa siemenelle,
vielä nimettömälle.

Kolme kerta kolme lauta
ympyrä rastista.
Savurenkaat pakenevat suustasi
ja etusormeni mylly nappaa niitä.
Muste ja paperi
ilman aselepoa ja tekosyytä.

Jospa se on sama

Kytkettyjä rakkaudella,
lomitettuja vihalla.
Merimieheni,
ajat karille tai luovit.
Jospa se on sama.

Sokeroitu sokeus,
herkullinen kuurous.
Astmaattinen elämä puhaltaa,
tuntematon kuolema kärventää.
Jospa se on sama.

Solmittuja ollaksemme solmimattomia,
rakkaudesta kuolleet samassa haudassa.
Vailla hautakiveä, mutta kera muistin.
Syntyneet konttaamalla tai tönäisemällä.
Jospa se on sama.

Olen läimäyttänyt sinulta rannan pois,
ja kateudesta
varastan jaloiltasi kaiken piilotetun hiekan.
Ja tylsyydestä
annan torsosi kylmetä.
Jospa se on sama.

Olemme keskeytetty konsertti.
Sitar ja viulu, kitara ja laatikkorumpu,
halveksunnasta eristäytyneet,
tekosyystä yhdistyneet.
Jospa se on sama.

Olemme keskeytetty suunnitelma
tuntemattoman rykmentin vuoksi.
Oli vuoroni olla poissaoleva valtameri,
oli vuorosi olla eksynyt merimies.
Jospa se on sama.

Olen kuolleen rakkauden meri suljetussa suussasi.
Ja sen valkoiset sotilaasi valtaavat minut,
likaavat ärjyntäni,
haalistavat voihkinasi.
Jospa se on sama.

Sipulin suolavesi,
veitsiesi putous
on avannut silmäni,
ja aidannut rautalangalla sinun.
Jospa se on sama.