Aikamme runouden tehtävää on vaikea hahmottaa. Sota jylisee, historia menee raiteiltaan, utopioiden lupaus ja vaatimattomatkin lupaukset häviävät. Niiden sijaan on tulossa jotakin muuta, uusi aikakausi, jonka olemassaolo on kiistämätöntä, mutta joka pysyy osittain pois näkyvistä. Olemme näennäisesti yhdessä, yhdistyneinä koko ihmiskuntaan yhä pienenevällä planeetalla. Tilanteen hauraudella, katastrofin vääjäämättömyyden tunteella on monta nimeä: estar de más en el globo (Garrido)[1], collapsologie (Servigne, Stevens)[2], solastalgia (Aubrecht)[3], oneworldedness (Apter)[4]. Aistimme että muinaiset ja klassiset ajattelutavat eivät kelpaa tulevaisuutemme käsittämiseen. Ei siis ihme, että meitä pelottaa. Minkä varaan rakennamme uudet haaveet?
Tämän antologian tavoite on kaksinkertainen. Ensinnäkin se tarjoaa suomenkieliselle yleisölle katsauksen espanjan, venäjän ja arabiankielisen nykyrunouteen. Toiseksi käänsimme suomenkielisen lyriikan valikoiman englanniksi ja espanjaksi ulkomaalaisen ja ulkomaalaistaustaisen yleisön luettavaksi. Kaikesta huolimatta monikielisyyden ihanne ei sinällään oikeuta näin vaivalloista hanketta.
Runouden tehtävää onkin vaikea hahmottaa sillä elämme kuvan ylivallan ja kertakäyttöisen viihteen aikakautta. Runoudella ei myydä kirjoja, siitä ei tehdä elokuvia, sen avulla ei edes edetä akateemisissa piireissä. Antologiamme syntyy tästä vedonlyönnistä: runojen valikoinnin ja rinnastamisen kautta näemme vilauksen kulttuurien välisistä eroavaisuuksista, kielten välittämistä aiheista, huolista ja maailmankatsomuksista. Vähillä sanoilla se kiteyttää monimutkaista, epäyhtenäistä tilannetta.
Hanke vaati useiden asiantuntijoiden yhteistyötä. Esilukijat ovat: Hamdam Zakirov (venäjä), Roxana Crisólogo (espanja), Omar Al-Jaffal (arabia) ja Sini Silveri (suomi). Kääntäjät ovat José Luis Rico (suomesta espanjaksi ja englanniksi), Jukka Mallinen (venäjästä suomeen), Emmi Ketonen (espanjasta suomeen) ja Aino Vesanen (arabiasta suomeen).
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan vaikutti antologian valmisteluun. Vuoden 2022 mittaan Uzbekistanissa syntynyt ja Suomessa pitkään asunut esilukija Hamdam Zakirov harkitsi mahdollisuutta jättää venäjänkielinen osuus kokonaan pois. Vaikka reaktio olisi ollut ymmärrettävissä, oltiin lopulta sitä mieltä että kannatti tuoda esille nuo äänet jotka edustavat venäläisen imperialismin vastavoimaa omalla kielialueellaan. Käytännössä asia ratkaistiin niin, että tuotiin esille venäjänkielisiä runoilijoita jotka eivät asu tai eivät ole syntyneet Venäjällä. Kolme niistä runoilijoista käsittelee Ukrainan sotaa itse. Tämä käänne tuotti meidän mielestä substanssipitoisemman valikoiman. Tutustumme runoilijoihin joita emme muuten olisi koskaan kohdanneet. Zakirov käsittelee taustaa ja siihen liittyviä menetelmiä tarkemmin kyseisen osion esipuheessa.
Antologiassa on mukana 54 runoilijaa 23 maasta. Suomesta mukana on 12 runoilijaa, Meksikosta viisi. Ukrainaa, Chileä ja Perua edustaa kutakin neljä runoilijaa. Kolme runoilijaa edustaa Irakia. Uzbekistanilla, Libanonilla, Kolumbialla ja Argentiinalla on kullakin kaksi runoilijaa. Palestiina, Sudan, Syyria, Latvia, Kazakstan, Viro, Azerbaidžan, Espanja, Kuuba, Bolivia, Uruguay ja Ecuador ovat mukana yhden runoilijan edustamina.
Aikakautemme hämäryydellä on esteettisiä seurauksia. Ajankohtaisuus näyttää hallitsevan nykyistä kirjallista tuotantoa menneisyyden kustannuksella. Teemasta on tullut keskeinen taiteellinen ulottuvuus. Me pidättäydyimme tahallisesti teemojen asettamisesta sisältöjä etsittäessä. Esilukijoiden tehtävänä oli löytää tekstejä, jotka kiteyttävät kunkin kielialueen uusimmat käsitteelliset ja esteettiset käänteet. Toimeksianto ei ollut helppo, sillä kyse on laajoista kirjallisista perinteistä, jotka ulottuvat rajojen ja vuosisatojen yli. Oletamme, että uutteran etsinnän seurauksena koossa on tuoreita näytteitä, jotka rikastavat Suomen runouden maisemaa.
Määritelmä
Runo on mitä tahansa säe- tai proosamuotoista kirjallista tekstiä, joka korostaa kielen musiikillisia, symbolisia ja aistillisia puolia. Se voi tuntua epäselvältä tai helposti ymmärrettävältä. Runous hioo herkkyyttämme, paikantaa oleellista, paljastaa ankaran totuuden, joka piiloutuu omahyväisyytemme alla. Se on samanistista, affektiivista, sosiaalista, kardiovaskulaarista, hallusinatorista, maallista, unenomaista, pyyteetöntä, seksuaalista, koomista, röyhkeää ja lihaksikasta.
Antologian aineelliset rajoitukset eivät sallineet visuaalisia runouden muotoja, kuten konkreettista runoutta, videorunoutta jne.
54 eri runoilijan estetiikkoja ja tutkimusmatkoja tuskin voisi luonnehtia tyhjentävästi esipuheen kehyksessä. Eroavaisuuksia on luonnollisesti paljon. Löytämämme yhtymäkohdat kannattaa silti mainita, jotta lukijalla olisi mahdollisimman hyvät lähtökohdat astua runouden monikieliseen muurahaiskekoon.
Kieli
Viime vuosisadan mittaan runouden kieli on muuttunut trassendentaalisten merkitysten heikentyessä. Immanenssi, epäröinti ja aistillisuus ovat voimaantuneet. Ehkä runoilija Hanna Storm kiteyttää siirtymää parhaiten: ”kieltään ei osannut vaihtaa, / yrittää kovasti kuulostaa uskottavalta // etsinyt merkitystä mutta ennen kaikkea / kokemuksia”[5]. Tämä muutos on monensuuntainen ja se ilmenee espanjan, venäjän, suomen ja arabian kielissä, sen eri vaiheissa ja muodoissa, kulttuurisista ja maantieteellisista tekijöistä riippuen. Tyylien moninaisuudesta huolimatta pienet sameat yhtymäkohdat ovat havaittavissa antologiassamme.
Ilmoilla on yleinen epäluottamus kieltä kohtaan (”Sana on heikko kuin hius” sanoo Nidžat Mammadov), ja tietoisuus siitä, että kielen täytyy nojautua muuhun kuin käsitteisiin (”Puhuaksemme samaa kieltä // on palattava ruumiiseen”, Violeta Barrientos). Kieli ruumiillistuu (Dámaris Calderón), sen kimppuun voidaan hyökätä (Halem Al-Kinani), välillä kieli on saastaa vainajan iholla (Ihab Shgaidel). Suomalaiset runoilijat vaikuttavat vähemmän huolestuneita sanoista teemana ja enemmän kielestä elimenä (”Pikkukieli laajeni ja sykki. Isokieli kivettyi”, kirjoittaa Maria Matinmikko). Toinen kiinnostuksen kohde suomalaisten keskuudessa on hiljaisuus. Tässä yhteydessä Taneli Viljasen tutkimuksen kohteena ovat ”kirjoituksen jättämät jäljet, sitä ympäröivä negatiivinen tila // kieliobjektien väliset aukot”.
Kielestä ja perinteestä huolimatta valikoiman runot vaikuttavat sanallisesti pelkistetyiltä. Aihe voi olla vaikka kuinka mutkikas, silti aistitaan halu rajoittaa sanasto minimiin. Koristeita ei ole, mutta teksteissä käytettään välillä rituaalista, astronomista sanastoa puhuttaessa tavallisista asioista. Metonymia hallitsee. Jopa venäjänkielisessä osiossa, jossa moni runoilija tuo esiin filosofisia käsitteitä ja kirjallisia viittauksia, kaikki sanat ovat paikallaan ajattelun palveluksessa. Espanjankieliset runoilijat kirjoittavat pitkiä runoja, mutta diskurssin suunta pysyy selvänä ja mielikuvat ovat kaukana Góngoran ja neobarrocojen tahallisesta hämäryydestä.
Maailma
Vuonna 2006 yhdysvaltalainen teoreetikko Emily Apter loi oneworldedness-käsitteensä. Rakentaen Immanuel Wallersteinin globalisaatio-aiheisen tutkimuksen pohjalle, oneworldedness (käännöksessämme yksimaailmallistuneisuus) käsittää maailmaa vainoharhaisen subjektivisuuden jatkeena, katastrofismin ja monomanian tahrimana. Inhimillinen piiri on täynnä gangstereista ja saastaisista tehtaista. Erässä antologian runossa Igor Kotjuh kirjoittaa: ”liikaa tätä, kuin ahtaassa huoneessa puhallettaisiin täyteen valtavaa ilmapalloa, joka syrjäyttää yhä enemmän muisitin, estäen minä-aikuista ja minä-lasta palaamasta” ( ”9. tammikuuta”).
Toisin kuin edellisisnä vuosisatoina (jolloin älylliset vaelsivat mantereita pitkin kooten tietoja ja viisautta) matka on nyttemmin mahdoton, turha (Adalber Salas, Yahya Ashour, Lynn Najm). Tai matka on huijausta (Valeria Román Marroquín, ”vietnam”). Yhtäjaksoiset mullistukset harhauttavat tajuntaa (Ija Kiva).
Muille runoilijoille maailma näyttäytyy autiona (Mammadov: ”kaikkeuden tyhjä silmäkuoppa”). Välillä tekstin minä puhuu oman ympäristön reunalta (Raisa Marjamäki, Takui Nikogosjan), välillä maailman keskeltä (Milka Luhtaniemi, Damaris Calderón).
Maailmanloppu kiinnostaa montaa (Reetta Pekkanen, Taneli Viljanen, Ramona de Jesús, Yuliana Ortiz Ruano, Tania Ganitsky), ja on jopa kyse maailman pelastamisesta (Niillas Holmberg). Synkkyydestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, moni runoilija tutkailee kauneuden mahdollisuuksia (Berta García Faet, Martín Rodríguez-Gaona, Sergei Timofejev).
Luonto tuntuu yhä läheisemmältä ja silti vaikeaselkoisemmalta. Itsetietoinen luonto kykenee kommunikoimaan mutta on väliinpitämättön ihmistä kohtaan: ”Hedelmäpuu paljastaa hääjuhlansa” (Erkka Filander). Luonto ei enää ole ihmisen vihollinen vaan tavallaan ihmisen ilkeä luomus: ”Tuulisina öinä muovipussit rapisevat toisilleen / tyytyväisinä” (Raisa Marjamäki).
Antologiassa maailma välillä ilmaantuu olentona, joka pitäisi jättää rauhassa: ”Suljet silmäsi, sallien maailman levätä / ihmiskatseen myrkystä” (Mammadov, ”Keskeytymättömyys II”). Monissa runoissa maailma toimii valkokankaana, johon runoilijat heijastavat vertauskuvia. Metaforat eivät silti kanavoi selkeitä inhimillisiä merkityksiä vaan järkyttävät arvoituksellisuudellaan: ”Maapallon silmät ovat kahden puolen päätä kuin kuirilla” (Pauliina Haasjoki).
Ihminen
Kybernetiikka, poststrukturalismi, ekologia ja tieteisfiktio ovat samaa mieltä vähintään yhdestä seikasta: ihmisen aika on ohi. Pahaenteinen väite juontaa juurensa moniin tieteellisiin havaintoihin ja tarkoittaa eri asioita viitekehyksestä riippuen.
1950-luvulla varhainen kybernetiikka paljasti mekanismin, joka myöhään osoittautui monien itseohjautuvien ja elävien olentojen toiminnan perusteeksi. Palautesilmukkamekanismi kuvaa tilannetta, ”jossa järjestelmän tuottama signaali palautuu ohjaamaan tuon järjestelmän toimintaa”, ja se kelpaa samalla koneille, soluille, eläimille, viestintäjärjestelmille (Lummaa & Rojola, Posthumanismi, 2020, 15). Tieteen ja filosofian toimesta muinaiset rajanvedot esineiden ja elävien, eläimen ja ihmisen, subjektin ja ympäristön välillä ovat murenneet. Mikä jää? Mikä uusi käsite nousee esiin?
Luomakunta ei ole enää meidän leikkikalumme. Mennyt on se Baudelairen kävelijä joka etsii hätkähdyksiään suurkaupungissa. Ihminen on olio olioiden keskuudessa. Se venyttelee auringossa, aivastaa ja juo joskus lätäköstä. Se vaistoaa koostuvansa samoista aineksista ja pyrkimyksistä kuin esineet ja eläimet (Ihab Shgaidel). Toisaalta olentojen takana ei ole mitään transsendentaalista sanomaa, saati jumalaa. Ne ovat ilmestyksiä, jotka esittävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ihminen on mitätön geologisten aikakausien puitteissa (Raisa Marjamäki, Reetta Pekkanen).
Ruumis on huomion keskeinen kohde, mutta ilman anatomista oikeaoppisuutta. Ruumis on läpinäkyvä, pilven muotoinen, konetta muistuttava tekele. Sen hajoamisen pelko ilmenee monissa runoissa (Maria Matinmikko, Hernán Bravo Varela). Mielellinen ja ruumiillinen väsymys koskee monia (Mikko Väänänen, Malú Urriola, Daniil Zadorožnyj, Lynn Najm), mutta välillä levolla on kapinallisia pirteitä: ”samettinen mielihyvä? / makaavan ruumiin vallankumous?” (Aleksandr Averbuh).
Ruumis toimii välillä suorana minän vertauskuvana (Ángel Ortuño). Minä-käsite on epäjatkuva, sirpaleinen, yhteenkuulumaton (Taneli Viljanen). Tuo ihminen epäröi ajatuksiansa ja jopa omaa henkisyyttäään (Juha Rautio). Muistot ovat valheellisia, näkemykset laimeita (Takui Nikogosjan). Järkeilyn sijaan runot keksivät selvittämättömiä allegorioita, houreita, unia (Silvia Goldman, Aleksandr Averbruh, Soufiane Elbali, Mahmoud Wahba). Ihmetys, iljetys ja halu ohjaavat diskurssia ja toimintaa: ”miten häpeällistä on olla ihminen” (Žanar Sekerbajeva).
Herätys humanismin dogmaattisesta unesta on ollut karhea, mutta tuo oman tyydytyksen. Tuo herääminen on tarkoittanut luomakunnan kruunusta luopumista, valtaistuimelta poistumista. Ollaan maalaisia, nisäkkäitä, kyborgeja. Tietoisuus ulkopuolisuudesta ja sirpaleisuudesta avaa toisen ajattelutavan, kolmannen tilan jossa oliot ja maailma kietoutuvat yhteen yhä elimellisemmin. Niiden keskuudessa on mahdollista ihmetellä luomakunnan epäinhimillistä kauneutta. Arjen kummallisuus nousee välillä uudestaan metafyysiseksi (Hanna Storm, Milka Luhtaniemi).
*
Saaristo vie lukijan rönsyileville poluille, joista palataan kädet täynnä aistimuksia ja valaisevia kysymyksiä. Palestiinasta Suomeen, Chilestä Azerbaidžaniin, runous poraa reikiä klaustrofobisella maapallollamme. Rei’istä tulee raitista ilmaa. Niistä näkyy avaruus, kaasupilvet viheltävät. Toivomme että luenta jättää kieleen tähdistön jälkimakua, tavoittamattoman läsnäolon tuntua.
Helsinki, 2023
Oikoluku: Sini Silveri & Lasse Poser
[1] Garrido, M. 1999: Estar de más en el globo. Meditación desde el progreso y la civilización. México: Editorial Grijalbo.
[2] Servigne, P.; Stevens, R. 2015: Comment tout peut s’effondrer : petit manuel de collapsologie à l’usage des générations présentes. Pariisi: Ed. du Seuil
[3] Albrecht, G. 2005: Solastalgia: a new concept in human health and identity. PAN Partners.
[4] Apter, E. 2006: “On Oneworldedness: Or Paranoia as a World System”. American Literary History, 18, 2, Kesä 2006.
[5] Tämä sitaatti ei sisälly antologiaan, vaikka on osa samaa kirjaa (kutsun itseni kylään, Aviador, 2018), josta meidän ote Hanna Stormin runoudesta on peräisin. Esipuheessä emme mainitse sitaattien lähteitä kun ne kuluvat antologiaan. Sen sijaan linkki vie kyseiseen runoon.
sivuvalo platform 