Mohsen Emadi

Mohsen Emadi

Mohsen Emadi
Käännös: Anne Ketola

Anne Ketola mietteitä Emadin runojen suomennostyöstä: “Kääntäjänä tulkitsin Mohsen Emadin runouden samanaikaisesti höyhenenkepeäksi ja tiiviin painavaksi. Kun hän kirjoittaa ihmisyyden traagisista äärikokemuksista, sanoissa kaikuu kaunis kaipuu; kivulle niissä ei ole tilaa. Mohsen Emadi on sanonut kääntämisen oleva olennainen osa runon elinkaarta; käännettäessä runo muuttuu ja saa uuden elämän – Emadin oman näkemyksen mukaan runo voi kääntäjän käsissä muuttua jopa alkuperäistä paremmaksi. Kääntäjälle tämä on poikkeuksellisen armollinen lähtökohta. Tässä julkaistut runot on suomennettu niin sanotusti kaksikieliseltä releeltä: suomennos perustuu englannin- ja espanjankielisiin käännöksiin”


[Español]    [English]

Runo

I

Sanat ovat asioiden hautausmaita.
Hevosen ravi näillä riveillä
on ääni jota en ole kuullut sitten lapsuuden.
Naurusi kuihtui jo nuoruudessani.
Kirjoitan
kuin pyhiinvaelluksella kuolleiden kaupunkiin.
Jos aika voisi kulkea taaksepäin,
isäni muminat
kaikuisivat tämän tekstin korvassa
ja luodin ääni häiritsisi näiden rivien unta
ja runo hurjine harjoineen
kulkisi vuosia ympyrää suljetussa huoneessa.
Sanat on ripoteltu talon haalistuneelle pohjapiirustukselle:
tässä on ikkuna,
ikkunan alla piha. Kukaan ei tiedä
millaisen runon painajainen herättää.
Se näkee joskus, ikkunalla, naapurin morsion katseen,
joskus keinun ja polkupyörän,
tai seinän halpoine maalauksineen.
Tuijottaa niitä
kunnes ne tulevat henkiin.
Vasta sitten,
hengittäen eläviä sisään ja ulos,
palaa se uneen.

II

Vuosia sitten isäni muminat
hukkuivat tekstin uneen
ja runo sytytti kolmetuhatta kynttilää,
teki kolmetuhatta kartonkilaivaa
ja uhrasi ne kaikki merelle.
Nyt kun laukkuni on pakattu
ja odotan ensimmäistä junaa
joka ei tuo minua takaisin tänne,
nousee runo polkupyörälle;
täristen, hosuen,
ajaa se kuoppien ja lätäköiden yli,
soittaa ovikelloa,
tunnustelee kuiskaukset ja voihkinnat,
peläten tulevansa kuulluksi.
Mutta niin kovia ovat kuiskaukset,
ettei junan vihellystä saata kuulla.
Olen yhä asemalla
ja runo on Khavaranilla
suojelee menneiden vuosien kuolleita
vahtien katseilta.

III

Vuosi sitten
runo livahti reiästä piikkilanka-aidassa
siellä missä sotilaat vartioivat rintojesi vuoria.
Se ryösti huulesi,
ja kätesi,
ja loi sinut uudelleen pala palalta.
Tänä vuonna sotilaat hädin tuskin vartioivat:
jo aikaa sitten on ruumiisi viety.
Asemalla
on paikkani vienyt kuollut,
jonka nimeä runo ei tiedä.
(Ei se sinunkaan nimeäsi oppisi.)
Luodit ja kuuma veri
löytävät tiensä näille riveille –
eikä voisi paperi vuotoa pysäyttää.
Asema on kuolleita matkustajia täynnä.
Teloitusjoukot
ja hirttoköydet
eivät junia odota.
Haudankaivajat, mumisten,
soittavat kolmentuhannen kodin ovikelloa.
Kolmetuhatta polkupyörää
hylättyinä pitkin kujia.

IV

Ei runo koskaan seiso teloitusjoukon edessä.
Eikä teloitusjoukko
tietäisikään minne luotinsa tähtäisi.
He nostivat hintaa vedelle ja sähkölle,
asumismenoille ja hautajaiskuluille.
Kolmelletuhannelle kuolleelle en voi ostaa savukkeita,
mutta henkiin heidät osaan tuoda.
En soisi runon
palauttavan heitä hautausmaalle
jota ei enää ole.
Haluan vain muistuttaa
ettei kukaan tule enää kuulemaan ovikellojen soittoa
ja että hylätyt pyörät on jo tuhottu.
Kuolleet pysyvät asemalla
ja jos runo voisi tarkastaa lipun joka matkustajalta
olisi se menolippu päivän ensimmäiselle lähdölle.
Minun kotimaassani
kolmetuhatta kuollutta asemalla on arkea.
Kolmetuhatta kuollutta junassa on arkea.

V

Tarkastusasemilla
he pidättävät kielemme.
Sanamme särkyvät ylittäessään rajan.
Aseman ulkopuolella päästän käsistäsi irti,
junan vihellys jouduttaa sanojani.
Joka vaunu on sanoja täynnä,
sanoilla kolmetuhatta painajaista.
Sanani ovat nuoria,
tuskin kolmeakymmentä.
Mutta ne ovat kertyneet,
kerros kerrokselta,
tämän vanginasun alle.
Keltainen ei ollut koulukenkieni väri,
ei punainen säästöpossuni,
eikä sininen ensimmäisen pyöräni.
Värit kasvoivat pukusi mukana;
ne olivat vauhkojen hevosten lauma,
sateenkaari jonka riuhdoit
ja heitit kaaressa halki taivaan,
pölyyn ja mutaan,
käsirautoihin, pimeyteen ja laukauskäskyyn.

VI

En seiso tässä pitkässä jonossa odottaen leipää ja maitoa.
Seison tässä luovuttaakseni kieleni.
Kaikki käy kevyemmäksi ylittäessään rajan.
Olen tässä tullakseni käännetyksi.
Polkupyörä vahtii rajojani,
yli kuoppien ja lätäköiden.
Runo huomioi prepositiot ja konjunktiot,
etäisyyden minun ja minun välillä,
minä-minulle-minusta-minuun.
Sataa
konjunktioille ja prepositioille,
suhteille.
Sateessa
välimatka välillämme kasvaa,
ja tässä välimatkassa kasvaa Khavaran.

VII

Minun kielessäni
aina kun joukko yhtäkkiä hiljenee
syntyy poliisi.
Minun kielessäni
jokaisen pelokkaan polkupyörän takana
istuu kolmetuhatta kuollutta sanaa.
Minun kielessäni
väki mumisee tunnustuksensa,
pukeutuu mustiin kuiskauksiin
ja hiljaisuuteen
heidät haudataan.
Minun kieleni on hiljaisuus.

Kuka kääntää hiljaisuuteni?

Kuinka pääsen tämän rajan yli?

 

  • Khavaran oli bahai-uskoisten hautausmaa Teheranin provinssin kaakkoisosassa Iranissa. Sinne haudattiin vuonna 1988 joukkomurhatut mielipidevangit. Hallitus määräsi paikan tuhottavaksi vuonna 2009.

Leave a Reply