[castellano]
Cristina Rivera Garza
Käännös: Emma Toukonen
[maailma ulkopuolella jatkaa menoaan]
Syyttäjälaitos sijaitsee hyvin lähellä Mexico Cityn keskustaa. Googlen ehdottama kuudentoista minuutin kävelymatka vie meidät El Cardenaleen, hotelli Hiltonin alimman kerroksen ravintolaan vastapäätä keskuskäytävä Alameda Centralia, mahtipontisen taidemuseo Bella Artesin rakennuksen viereen. Sen enempää miettimättä käännymme Dr. Vertizille suunnataksemme kohti Dr. Río de la Lozaa. Sieltä jatkamme pitkin Luis Moyaa, tarkkaan ottaen ruuhkautuneille pikkukaduille, jotka ovat täynnä historiallisen keskustan liikkeitä. Vedenlämmitinkauppa. Lamppukauppa. Univormuliike. Olisi helppoa sanoa, että täällä aika on pysähtynyt. Mikään ympärillämme ei ole kuitenkaan jähmettynyttä. Ränsistyneillä jalkakäytävillä käy vilske. Jatkuva kaupanteko pitää valppaina myyjät, joiden hyllyt notkuvat tinaesineitä, muoviesineitä ja rautaesineitä. On niin ruuhkaista, että vierekkäin kävelemisen sijaan joudumme etenemään peräkanaa ja muodostamaan jonon, joka ajoittain muuntuu siksakiksi. Täytyy puhua ääntään korottaen. Ohuemman ilman vuoksi juttelu alkaa hiljalleen hengästyttää. Kun ylitämme Luis Moyaa ennen kuin saavumme Juárezin puistokadulle, eteemme ilmestyy hontelo, mustatakkinen nainen, joka aikoo ylittää kadun vastakkaisesta suunnasta. Halaamme seisahtuneen liikenteen keskellä. ”Mitä sinä täällä teet?” Joskus vastaaminen on kuin leikkiä. Maailma ulkopuolella jatkaa vääjämättä kulkuaan. Ihmiset noutavat passinsa valtion virastosta ja ostavat lentolippuja; ihmiset matkustavat. Ihmiset muistelevat menneitä, kompuroivat, pyytävät anteeksi. Punertava liikennevalo värisee ja sen alla he puhuvat kesästä. Edellisestä, joka meni jo, ja seuraavasta, joka on vasta tuloillaan. ”Täytyy tehdä jotain yhdessä” sanoo toinen heistä. Yksi kolmesta. Hymyilemme hätäisesti. Loput sanoista hukkuvat keskipäivän kuumuuteen ja nälkään. Tällaisissa hetkissä kaikki, ruumis mukaan lukien, tuntuu enemmän todelta.
[mahanesteet]
Voiko sureva ihminen olla onnellinen? Ikuiselta tuntuvan murheen murtamana sitä miettii kerta toisensa jälkeen. Syyllisyydestä puhutaan paljon, häpeästä ei tarpeeksi. Eloonjäänyt saattaa epäillä tai epäröidä oikeuttaan nautintoon, iloon ja seuraan. Häpeä on kuin kivillä ja liejulla umpeen muurattu ovi. Harva toiminta vaatii yhtä paljon voimia tai jakamatonta huomiota kuin itsensä vihaaminen. Se on millimetrin tarkkaa työtä. Uuvuttavaa. Kokoaikaista. Lilianan poissaolon ensimmäisten vuosien aikana, kun vuodet seurasivat toisiaan ja oli vielä mahdotonta edes lausua hänen nimeään ääneen, täytyi kieltää itseltään mikä tahansa häpeän ja murheen keskeyttävä toiminta. Se oli kuin rituaali, jota monet kerrat toistin, jopa hartaasti. Vaikka se ei koskaan ollut tietoista, se tuntui silti julmalta. Nyt kun astumme ravintolaan, istumme alas, ja ruokia aletaan kantaa pöytään, tunnen sisälläni saman vanhan vihlaisun. Onko minulla oikeutta nauttia tästä tuorejuustosta, kurpitsankukasta, vihreästä salsasta tai arbol-chilikastikkeesta? Saanko nauttia näistä nuudeleista, grillatusta mustekalasta, tästä hyvin kylmästä kivennäisvedestä? Ruoka sulaa suussani ja takertuu kurkkuuni kuten aiemmin, mutta toisin kuin kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten, osaan nyt pureskella huolellisesti jokaisen suupalan, ja olen koulinut leuan, nielun ja ruokatorven toimimaan samalla kun puhun. Nyt tiedän, että kun odotan, mahanesteet hajottavat ruoan pikkuhiljaa, huolellisesti, ja sulattavat sen lopulta kokonaan. Vaimennan röyhtäisyn kädelläni. Tällaista syöminen on. Syön, jotta pystyn jatkamaan etsimistäsi.
[neljäs lokakuuta]
Aika kaiken jälkeen tuntuu ikuisuudelta. Päivä sen jälkeen, kun olemme vierailleet Mexico Cityn syyttäjälaitoksella hankkimassa kopioita aikaisemmasta tutkimuksesta numero 40/913/990-7, menen vanhempieni kanssa hautausmaalle. On neljäs lokakuuta. Liliana on ollut nyt kauemmin maan alla kuin ehti elää sen päällä. Tänään olisi hänen 51-vuotissyntymäpäivänsä. On hänen 51-vuotissyntymäpäivänsä. Vaaka ja nouseva kauris. Kukko kiinalaisessa horoskoopissa. Täällä me kolme vielä olemme, hänen elämänsä muistojuhlassa. Meillä on mukanamme kuokka rikkaruohojen kitkemiseksi haudalta, jolle jo useita vuosia sitten valitsimme laittaa vain pienen kivilaatan ja siihen, tumman suorakulmion sileämmälle puolelle, hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinvuoden. Olemme myös tuoneet muoviämpäreillä vettä kastellaksemme kukat, jotka olemme ostaneet tutusta maantien varrella sijaitsevasta kojusta, niin kuin olemme jo kolmenkymmenen vuoden ajan tehneet. Hautausmaan ulkopuolella olemme kuin ketkä tahansa muut. Ruostuvan rautaportin toisella puolen kävelemme ja syömme, tervehdimme muita, juhlimme menestystä, otamme osaa toisten suruun, käymme luennoilla ja juhlissa. Siellä, ulkopuolella, kulkevat eteenpäin ne elämät, jotka jatkuivat: urat, kirjat, matkat, syntymäpäivät, lapset. Mutta sisäpuolella, ilmavirran alla, ilmavirran, joka raatelee tulivuoren huippuja voidakseen sitten koskea mietteliäänä keuhkojemme sisintä kylmillä siivillään, täällä sisäpuolella olemme pelkkää surua. Ajan kuluminen on valetta. Aika jää jumiin. On vain jähmeä, ajan rattaisiin juuttunut ruumis, joka pysäyttää lyönnit ja jatkumon. Emme ole kasvaneet. Emme tule koskaan kasvamaan. Ryppymme ovat luonnottomia, hädin tuskin merkkejä elämistä, jotka olisimme voineet elää, mutta joita ei tullutkaan. Harmaat hiukset, reikiintyneet hampaat, hauraat luut, puutuneet nivelet: pelkkää toisteisuuden ja kertosäkeen kätkevää poseerausta. Syyllisyyden ja häpeän kuplassa kyselemme lakkaamatta: ”Mitä emme nähneet?” Se on kuin kaiku. Syksyisin on aina ihmeellinen valo. Miksemme kyenneet suojelemaan häntä? Meksikonpihtojen suhina. Latvojen kirkkaus.
Isäni pystyy vielä 84-vuotiaana kuokkimaan, niinpä hän keskittyy kitkemään huolellisesti kaikki rikkaruohot. Hän kumartuu ja kaivaa sitkeimmätkin korret juurineen tai nyppii ne käsin silloin kun se on kaikista käytännöllisintä. Hän huoahtelee. Pitää taukoja. Hikoilee runsaasti. Kun isäni kumartuu lähelle maata hiljaa itkien, mietin, kuinka monta kertaa päivässä hän ajattelee Lilianaa, rahoja, joita syyttäjä häneltä vaati jo melkein kolme vuosikymmentä sitten jatkaakseen Lilianan murhan tutkintaa. Vaadittua lahjusta. Kuinka monta kertaa päivässä tai vuodessa hän soimaa itseään siitä, ettei hänellä ollut riittävästi säästöjä. Kuinka usein jyrisevät karkeat sanat hänen korvissaan, raa’at sanat, hirvittävät sanat, joilla poliisit ja päälliköt puhuivat Lilianan ruumiista. Lilianan elämästä. Lilianan kuolemasta. Montako kertaa päivässä hän mutisee sanan oikeus? Ihminen ei ole koskaan lamaantuneempi kuin silloin, kun hänellä ei ole kieltä. Kuka olisi voinut kesällä 1990 pystypäin ja totuuden tietäen sanoa: ”se ei johtunut hänestä, ei siitä missä hän oli tai mitä hänellä oli päällään”. Kuka olisi voinut siinä ajassa, jossa ei ollut olemassa sanoja naismurha tai parisuhdeväkivalta, sanoa, mitä minä nyt ilman vähäisintäkään epäilystä sanon: ”siskoni ja minun ainoa ero on se, etten minä koskaan törmännyt murhaajaan”?
Se on siskoni ja sinun ainoa ero.
sivuvalo platform 