Polina Kopylova on Pietarista kotoisin oleva kaksikielinen ”sitoutumaton” runoilija, toimittaja, kääntäjä ja tulkki.
Polina tekee runoistaan myös suomenkielisiä versioita ilmaisun rajojen kokeilemiseksi. Venäjäksi Kopylovan runoja on ilmestynyt Venäjällä mm. Deti Ra ja Novyi Mir -aikakauslehdissä sekä Novyi vremennik Kamery hranenija -kokoelmassa, ja Suomessa Literarus -lehdessä. Suomeksi häneltä on ilmestynyt joitakin runoja Literaruksen suomenkielisessä versiossa ja Kirjailija -lehdessä.
___________________________________________________________________________________________
[РУССКИЙ]
METKU
Tunti ja kahdeksan minuuttia. Lyhyt lento — kuin kaupunkilomalle.
Hänen tapauksessa reiluun tuntiin mahtui myös paluumatka Volgan mutkalle.
Yhdeksi palkkioksi hän sai Volgan, siis auton, joka muistutti hiukan Chrisleria ja avaruusalusta, etenkin takakontin siivekkeet. Silloin oli tällaista muotia.
Avaruus kutsui takaisin turhaan — hän jumittui maalliseen maineeseensa, eikä voinut sille enää mitään. Muut lentelivät ohitse, kiertoradalle, avoimeen avaruuteen, jopa kuuhun.
Tosin, siitä hän ei elävänä ehtinyt iloita.
Kostoksi avaruuden pettämisestä hän sai turhan kuoleman ja ikuisuuteen.
Mitään ei enää pitänyt. Avaruus kutsui. Oli pakko mennä, vaikka jäljelle jäi itsestään pelkkä muisto.
Siellä ylhäällä oli hiljaista.
Alhaalta vähitelleen nousi leijumaan roska: satellitteja tuli ja hajosi, eikä kukaan siivonnut, radioaallot toivat pistävän terävää musiikkkia, vilkkuvia kuvia ja hämäriä numeroita, enemmän ja enemmän huminan asti, joten alkoi tehdä mieli lähteä kauemmas vaikka kuuhun.
Joskus hän tapasi muita hänen kaltaisiaan: ensin onnettomuuksiin, sittemmin vanhuuteensa menehtymeitä. He juttelivat harvoin. Hiukan enemmän sen opettajan kanssa, jonka oli tarkoitus pitää kiertoradalla tunnin. Kumpiki ikävöi lapsiaan — tyttäriä ja oppilaita.
Hän ikävöi myös avaruusraketteja. Niitä valkoisia pylväitä, jotka leikkasivat jännittynyttä ilmaa ja raivasivat liekeillä tietä tulevalle.
Hän ikävöi niitä, vaikka niitä nousikin tihenevään tahtiin, melkein kuin lentokoneita, tavallisen tapaan. Niiden sisällä oli lastia, satellittiroskaa ja jännittyneitä ihmisiä, jotka menivät pyörimään kiertorataa töiksi.
Lisäksi hän ikävöi isänmaataan, joka jäi ikuiseksi tulevaisuuteen, mihin ei enää ollut pääsyä eikä asiaa: todellisuus valitsi yksinmielisesti toisen tien ja jätti avaruuden vain niille, jotka pyörivät siellä työksi. Niin kuin pyörii muukin maailma ainakin siinä paikkoin, joissa ei ole sotaa…
Auto meni hiljaa, sen punaiset kylkeet loistivat auringonlaskussa, se muistutti kesästä, imelästä punaviinin tuoksusta, tuntemattoman naapuriseurun naurusta ja sitä sisältä kasvaavasta hiljaisesta ja lämpimästä varmuudesta, että ajan nopeus on ylitetty. Tulevaisuus on tässä ja nyt. Ratissa istui joku suojapuvussa, tumma lasi kasvojen päällä. Eikun pelkkä suojapuku. Nukke. Lelu. Se tuntui hieman väärältä, vaikka hauskaa olikin. Eikös voitu lähettää ihminen? Jopa hänhän aikoinaan kesti.
Sitten hän sai ajatuksen.
Hän lähestyi autoa ja vilkaisi ilkikurisesti ympärille: jospa joku huomaisi ja toruisi? Mutta ketään ei näkynyt. Sitten hän livahti pukuun ja sanoi tuttuun tapaan ”Поехали!”.
Ja vilkutti, tietenkin.
Sivuvalo Platform 