Suomennos: Jukka Mallinen
VUODEN 2010 PÄIVÄKIRJA: KESÄKUU
Terassille on ripustettu jyvälautasia,
mutta niissä ei ole lintuja – yö – ei ainakaan näy.
Luen artikkelia siitä,
miten Etelä-Kyrgyzstanissa on raiskattu ja tapettu uzbekkityttöjä –
vain siksi, että he ovat uzbekkeja. Viinihöyryt –
vieraita Pietarista, hyvä illallinen, lampaan kylkiluita –
haihtuvat silmänräpäyksessä…
Nyt kaikki ovat jo nukkumassa: otan savukkeen,
harvinaista kyllä, en ole polttanut aikoihin.
Sydäntalvi, tammikuun puoliväli, ja eikös vain suojasää.
Ja, mikä hämmästyttävää – kirkas taivas, tähtiä.
Niitä on paljon, mutta vähän –
verrattuna Aasian taivaaseen. Siellä
myriadien tähtien alla ryöstettiin, poltettiin, tapettiin,
roiskittiin lyijyllä viime kesänä savikortteleiden,
oman mahallan*, oman talon aseettomia puolustajia.
Muistan jotakin samanlaista Ferganasta,
parikymmenen vuoden takaa, kun meilläkin
mieletön pedoksi muuttunut lauma kulki nuijineen,
joihin oli lyöty nauloja,
listoineen, joissa oli mešetiiniturkkilaisten nimet ja osoitteet,
ja vain muutaman harvan pelastivat heidän uzbekkinaapurinsa.
Useampia pelastivat sotilaat, mutta täällä Kyrgyzstanissa
miliisi ja armeija kulki tekstistä päätellen
(puhe ei tietenkään ole kaikista) yhdessä lauman kanssa.
Mitä voi muuten sanoa sotilaista, jos kulttuuriministeri
kirjoittaa artikkelin nimeltä ”Ei tule hävetä sitä, että on nationalisti”
(hän on yhä Kyrgyzstanin kulttuuriministeri, eikö vain?).
Tuuli nousi: bambuverho naapurin parvekkeella alkoi liikahdella,
kahahdella (kuin kaukainen vaimea hätäkello,
etäisyyden ontoiksi, lähes sointuviksi ääniksi perkaama).
… Kaikki tämä on liian kauheaa, että pystyisi enää kirjoittamaan.
Tai lukemaan – en jaksanut edes puolta selonteosta.
Ja aamulla – taas hymyilemään – vieraille, vaimolle, lapsille,
syleilemään heitä pukiessaan, valmistamaan pikaisesti aamiaisen,
toistamaan muutaman kerran (kuten aina), että rakastan heitä,
viemään kouluun ja lastentarhaan, ja porhaltamaan töihin, ja
elämään, elämään eteenpäin tämä kivi sydämellä…
Mutta se on huomenna. Menen, otan vielä
toisen savukkeen.
* Mahalla on kortteliyhteisö itämailla.
Helsinki, 2011
YKSI (EHKÄ EI KOVIN) LYHYT AJATUS LEVYÄ VAIHTAESSA
Mikään ei pelasta tämän maailman myrkyltä –
ei musiikki, ei runous, eivät keskustelut pojan kanssa,
joka on murrosiässä ja varma siitä,
että hänen elämässään kaikki tulee olemaan toisin (niinhän se on,
kaikki onkin erilaista hänellä ja minulla, ja
katsoessani itseäni ikään kuin syrjästä ymmärrän,
miksi hän ei halua, kuten hän sanoo, olla samanlainen,
mutta sehän on, piru vieköön, niin samaa, niin tunnistettavaa –
kaikilla meillähän se oli vanhempien kanssa niin,
mutta kun puhut hänelle tästä toistumisesta, hän ei käsitä sitä,
koska ei ole kokemusta, kolmentoista ikäinen, ja kuitenkin
käytännössä hän on jo se, mikä hänestä tulee, enkä minä vielä tiedä
onko se hyvä vai paha, vaikka sehän on hänen elämänsä, ja me olemme
eksyneet aiheesta),
no niin, hänen pyrkimyksensä eteenpäin, myönteiseen tulevaisuuteen ei
kohtaa mitenkään
sinun tunnettasi, että kaikki on sortumassa kuiluun;
ja jos kerran itkinkin ajatellessani, että aurinko sammuu kohta,
(heti miljardin vuoden kuluttua! mutta kolmentoista iässä elämä näyttää
loputtomalta),
ja äiti kuolee, ja mummo, ja niin edelleen (isomummo kuoli, mummo kuoli,
isä kuoli, äiti on elossa, luojan kiitos); mutta myöhemmin aloin ajatella, että
kenties
ei kannata synnyttää lapsia tähän maailmaan, minkä tähden vielä yksi
koettelemusten tie,
vielä yksi elämä täynnä kärsimystä (kaksikymmentävuotiaana minä luin,
suokaa anteeksi, paljon buddhalaisia kirjoja, mietin
elämän tarkoitusta, ja lopetin, kun en
löytänyt mitään järkevää),
mutta kun lapset olivat syntyneet, aloin pelätä, miten
heidän käy 40 – 50 vuoden kuluttua, kun öljy loppuu,
alkavat sodat resursseista, vedestä, ja tuntemamme maailman vakaudesta,
tulee loppu, – ja mitä tekevät lapseni, lapsenlapseni,
eli mitä oikein olen tehnyt – mutta kuten näemme ei tämäkään ollut
äärimmäinen raja:
nyt näköjään seisomme sellaisen kuilun partaalla,
jonka mittakaavasta lapsillani ei ole mitään tajua
(minulla on myös tytär, mutta hänestä toisen kerran),
kuten monilla muillakaan, ihmisillä, joiden pitäisi olla aikuisia (jotka
vakavissaan olettavat,
että esimerkiksi voitokas paikallinen ydinsota on mahdollinen),
ja niin ajattelen – miksi on niin, että vuosien mittaan
maailmanloppu näyttää olevan niin lähellä, ja tässä tapauksessa
ehdottomasti katastrofi,
ja omassa kuolemassasi näet pikemminkin vapautuksen,
koska se on sinun henkilökohtainen yksityinen loppusi –
se on kuin sulkisi television, kävisi nukkumaan, tulisi sokeaksi
(älkääkä sanoko minulle, että sinun sivustasi FaceBookissa
tulee lähes ikuinen todiste olemassaolostasi, hoh hoijaa,
en minä siitä, en siitä, mikä on ulkopuolella), koska
sokeutuminen, ja samalla kuulon ja puheen menetys –
senhän voi kuvitella, eikö vain? – mutta maailmanloppu
ja mahdollinen esimerkiksi apokalypsin jälkeinen maailma sellaisena
kuin sen meille näyttävät elokuvat (ja mihin sinulla
ei ole mitään mahdollisuuksia jäädä – metsurien ja farmarien jälkeläiset
voittavat sinut, oletettavasti) – se ei ole ollenkaan se maailma, jossa haluaisi
nähdä lapset,
ja elää itse, kun ottaa soittimesta levyn ja laittaa toisen,
vaihtaa teemaa, kuten esimerkiksi nyt – Curtis
Mayfieldin levystä (Don‘t worry) If There Is A Hell Below All Gonna Go
Ben E. Kingin Supernaturaliin, koska tässä kehittyy
rytmin ja tempon vaihdoksen ihanteellinen yhdistelmä, mutta
se on jo muusta, siitä toisen kerran.
Hamdam Zakirov syntyi 1966 Rištanin pikkukaupungissa Uzbekistanin itäisimmässä osassa, korkeiden vuorijonojen ympäröimässä Ferganan laaksossa. Hänen kotonaan puhuttiin uzbekkia; Hamdamin ensimmäinen, nyt jo unohtunut kieli oli äidin kanssa puhuttu tadžikki. Hän kävi venäläisen koulun ja lähti 17-vuotiaana viideksi vuodeksi Leningradiin laivastoinsinöörien sotakouluun. Palattuaan kotiin 90-luvun alussa hän kohtasi Ferganan kouluksi kutsutun runoryhmän, joka kapinoi niin neuvostouskollisuutta kuin vanhemman polven ”fundamentalismia” vastaan mm. Language-runouden, Bukovskin, suufiklassikoiden ja zen-mestarien antamia virikkeitä hyödyntäen. Nämä eväät laukussaan Hamdam Zakirov matkusti Moskovaan, missä työskenteli lastaajana ja toimittajana – ja edelleen Kouvolaan, Suomeen. Suomessa hän on tehnyt työtä logistiikkafirmassa ja kirjoittanut nämä nyt suomennettuina julkaistavat runot.
Lue lisää Hamdam Zakirovasta.
Sivuvalo Platform 