Palasten yhteen liittäminen kullalla

(Español)

Giorgio Lavezzaron esseismi

Suomennos: Sofia Sandqvist

Miten uhmata uutuuden janoa, joka näännyttää nykyihmisen? Miksi litteät näytöt, uutuutta hohtavat autot sekä matot, joille kukaan ei ole vielä astunut, vievät kaiken huomiomme?  Giorgio Lavezzaro avaa teoksessaan Elogio de la cicatriz (2016, Espanja) syvän repeämän kahden vuorottelevan pohdinnan välille aina pahoinvointiin saakka.

Keskittymällä kolhuihin, entisöityihin esineisiin ja uhrikeskeiseen kerrontaan kirjailija haastaa vallitsevan kulttuurin, jossa ihannoidaan sileää hipiää, virheettömiä kiinteistöjä ja pakkomielteistä turvallisuuden tavoittelua. Toisaalta teoksen seitsemänkymmentäkolme esseetä karttavat alistuvaa nihilismiä, joka sekin on vallalla nykykulttuurissa ja joka johtaa heikkouteen ja pahanolon tunteeseen. Kirja noudattaa esseismin muunnelmaa, joka perustuu japanilaiseen kintsukuroi-tekniikkaan; se kutsuu lukemaan kehoa, rakastettuja esineitä ja kirjallisuutta ikään kuin ne olisivat posliiniesineitä, joita rikotaan sattumanvaraisesti, mutta jotka voidaan korjata muistojen lakalla.

Tunteiden yksilöllisen parantamisen voimin Giorgio Lavezzaro muuttaa modernin Kronoksen aikaan, jossa merkitys moninkertaistuu ja suojelee itseään.

Ylistys arvelle (ote)

arpi

Unohdukset, unet, erehdykset. Tahattomia, vääjäämättömiä ja kiusallisia tapahtumia – ainakin silloin, kun ne järkyttävät samanaikaisesti jotakin jo vakaata. Repeämät lihassa, joita se on parantanut. Unia ei voi välttää. Epämukavuus, joka koituu erehdyksestä, edeltää sitä. Unohduksia ei voi hallita. Kaikki tämä toiminta tapahtuu tavalla tai toisella ihan niin kuin arvetkin. En usko, että voisimme ymmärtää tai edes aavistaa, mistä länsimaalaisten tarve torjua edellä mainittuja prosesseja on lähtöisin (en ole tietoinen siitä, miten muissa kulttuureissa suhtaudutaan niihin). En myöskään usko, että torjuminen on sille oikea nimitys, mutta toiminta, josta haluan tehdä tiliä, on eräänlainen sivuuttaminen – epäkunnioitus? – ikään kuin esitettäisiin tietämätöntä; yritetään turhaan karttaa niiden ilmaantumista.

On kyse siitä, että unohdetaan vähän, sivuutetaan unien sisältöjen tärkeys, yritetään juurikaan olla erehtymättä. Mutta kaikki nämä elementit jäävät elämään iholle, lähtemättömään jälkeen, jonka ne jättävät. Ne ovat olemassa arven lailla.

Mitä ihmiselle tapahtuisi, jos sen sijaan, että hän edelleen karkottaisi jäljiltä tärkeyttä, hän näkisikin niissä itsepintaisen sanomattoman ja kuuntelemattoman toistamisen. Tunnustelen joitakin tapoja suunnata itse teoksen kohti arpia, tekstien alta, niiden halki ja niistä huolimatta.

Tunnustelen myös joitakin arven mahdollisia olomuotoja: ei kaikesta jää jälkeä, mutta melkein kaikella on kyky jättää jälki. Haluan ymmärtää, millä tavoin arvet syntyvät kirjoitukseen, koska aavistelen että lähestyessäni tätä tutkimusta, voin tulla joko inhimillisemmäksi tai maallisemmaksi. Sillä joskus minä unohdan ihon haurauden LUOTTAESSANI kehon MAAGISEEN UUSIUTUMISEEN. KYKYYN SAADA HAAVAT SULKEUTUMAAN, JÄRJESTELMÄT TAAS TOIMIMAAN ”KUIN MITÄÄN EI OLISI TAPAHTUNUTKAAN”; SILLÄ MIKÄÄN EI OLE NIIN KUIN ENNEN, VAIKKA SILTÄ NÄYTTÄISIKIN: MENETETYSTÄ JÄÄ AINA JÄLJET. Itseni tunnistaminen omissa jäljissäni. Taistelun lopettaminen oman näkyvästi rikkinäisen ihmisyyteni kanssa.

hajoaminen

Jäljessä, joka on kovakantisessa kirjassa, talletan muiston siitä, miten minusta tuli kirjailija, kuten myös tärkeimmästä opista, jonka sain osallistuessani ensimmäiseen runopajaani: oppia pyyhkimään pois. Sillä runopajassa opin pyyhkimään pois; sillä silloin minun piti omaksua olevani kirjailija; sillä juuri silloin sain käsiini sen kirjan. Siinä naarmussa näen kiintymykseni uutta kohtaan ja vaikeuden, jonka tunsin – jonka tunnen – pyyhkiessäni pois juuri kirjoitettua. Antaessani muiston jäljelle, josta en pitänyt, en muuta suhdettani vain siihen esineeseen, vaan myös maailmaan.

Yhtäkkiä tunnen myötätuntoa vanhoja kirjoja kohtaan. Ne saavat minut ajattelemaan, että puiden henki säilyy läpi teollisen tuotannon: pudottavathan nekin lehtensä. Niiden tuoksu on minulle rakkaampi kuin sen, mikä on teljetty kutistekalvon sisään, siitä huolimatta, että vanhan paperin haistelun sanotaan olevan vaaraksi – sillä ilmeisesti niissä asustaa jonkinlainen hengitysteitä vahingoittava mikrobi; tunnen oloni mukavammaksi sellaisen seurassa, jonka kansipahvit ovat kaltoin kohdellut kuin jonkun toisen, jonka kannet ovat koskemattomat tai kaikki sivut liimattuina kirjan selkään, sillä tunnen itseni vapaammaksi, kun voin ottaa sen hyllystä ja laittaa takaisin – erittäin toistuva ele, kun on kyse lukijasta, joka ei osaa asettua aloilleen. Kirjat, jotka ovat pudottaneet lehtensä, kantavat mukanaan vaaraa siitä, että jotkut sivuista katoavat, mutta juuri hauraudessa ne säilyttävät kauneutensa.

Uskon, että kirjojen kohtalona, ihan niin kuin meidänkin, on hajoaminen. Verkkaisen häviämisen, hitaan yksin ja ilman lehtiä jäämisen arvostaminen saa minut pohtimaan inhimillisyydelle ominaista yksinäisyyttä. Jonakin päivänä me olemme se syrjään laitettu kirja vailla sivuja, joka on keltainen valon kuljettua sen lehdillä, järjenvastaisena ja toisten vieressä, jotka eivät välttämättä kuulu joukkoon.

Sen yksinäisyydestä voi saada vihiä jo ensimmäisestä jäljestä kansipahvissa. Olisi parempi olla tietoinen hajoamisesta ennen kuin jonain päivänä meidät yllättää kirjahyllyn yksinäisyys.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s